Palveluiden perässä

Vammaisten oikeuksien toteutuminen tapahtuu monessa kunnassa minimitasolla. Vammaispalvelulaki jättää varaa tulkinnoille. 

Tasa-arvon mittarit

TEKSTI: Juhani Reku KUVAT: Kimmo Haimi

Moni muuttaa työn perässä pitkin maata. Johanna Ikävalkon perusteet muutolle ovat kuitenkin varsin toisenlaiset kuin useimmilla. Häntä työ MTK:n ympäristöjohtajana pitää tiukasti lähellä Helsinkiä, mutta asuinpaikan määrittää se, millaisia hänen kotikuntansa tarjoaa hänelle ja hänen 12-vuotiaalle Henry-pojalleen.

Henry on synnynnäisesti monivammainen lapsi. Näkövammansa vuoksi hän opiskelee nyt näkövammaisille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa Jyväskylässä.

Tie Jyväskylään oli kuitenkin kivikkoinen. Vaikka koulunkäynnin Jyväskylässä maksaa valtio, Helsingin kaupunki asettui siirrolle vastahankaan. Kaupunki oli haluton maksamaan koulukyydeistä aiheutuvia kustannuksia, jotka laki määrää kotikunnan maksettaviksi.

Ikävalko suivaantui kotikaupunkinsa heikosti toimivista palveluista ja päätti muuttaa muualle, ensin Hämeenlinnaan ja sen jälkeen Nurmijärvelle. Kumpaakin kuntaa hän kehuu vammaisten kannalta loistavaksi kaupungiksi. Palvelut pelaavat ilman jatkuvaa taistelua.

Kokemustensa perusteella Johanna Ikävalkolla on hyvä käsitys siitä, miten erilaisia palveluiden järjestäjiä kunnat voivat olla. Ennen muuttoaan Nurmijärvelle hän soitti läpi lähes kaikki kunnat sadan kilometrin säteellä Helsingistä ja selvitti, miten vammaisten lasten tarvitsemat palvelut on niissä järjestetty.

Eroja on, mutta Helsinki on edelleen oma lukunsa. ”Helsingin kaupunki on jatkuvasti huonontanut vammaisten ja heidän omaistensa asemaa. Tilanne alkaa olla todella kauhea.”

Hän pelkää, että Helsinki toimii esimerkkinä myös muille kunnille.

”On vain ajan kysymys, että talousvaikeuksissa pyristelevät kunnat ottavat mallia Helsingin tavasta järjestää vammaisten tarvitsemat palvelut.”

Johanna Ikävalko on aktiivinen äiti, joka tietää ja tuntee omat ja lapsensa oikeudet. Kaikki eivät oikeuksiaan tunne.

Maaseudun Tulevaisuuteen yhteyttä ottanut vammaisten lasten äiti, maatilan emäntä Savosta, harmittelee sitä, että varsinkin maalla monet ihmiset jäävät ilman heille kuuluvia etuuksia yksinkertaisesti siksi, ettei niistä kerrota riittävästi tai tarpeeksi selkeästi.

Pienelle, talousvaikeuksiensa kanssa painiskelevalle kunnalle taas vammainen saattaa olla kallis menoerä. Säästökohteita etsittäessä kiusaus leikata juuri vammaispalveluista voi olla kova. Sitä helpompaa säästäminen on, mitä huonommin kuntalaiset itse oikeutensa tuntevat.

Lakisääteisesti vammaiselle on järjestettävä tarpeen vaatiessa joko ryhmä- tai yksilötukea niin päivähoidossa kuin peruskoulussakin. Vammaispalvelulain mukaan kaikenikäisillä vammaisilla on lisäksi oikeus henkilökohtaiseen apuun. Ja mikäli kyse on vaikeavammaisesta ihmisestä, hänelle voidaan palkata omaishoitaja.

Lisäksi on olemassa koko joukko Kelan maksamia etuuksia, joita on erikseen haettava. Yhden luukun periaatteesta ei siis ole tietoakaan. Lakikirjassa vammaisten palvelut ja etuudet on pilkottu useisiin eri lakeihin, joten ne ovatkin melkoinen ryteikkö.

Monimutkaisuuden myöntää myös Kuntaliiton neuvotteleva lakimies Sami Uotinen. ”Omaisten apuna voisi kunnissa olla nykyistä kattavampaa palveluohjausta, jotta lain turvaamista eduista ei jäätäisi tietämättömyyden vuoksi paitsi.”

Sami Uotinen muistuttaa, että useissa tapauksissa laki määrää vain palvelun tai etuuden minimitason. Kunnat voivat omilla päätöksillään ylittää lain asettamat vaatimukset.

13-vuotias kehitysvammainen helsinkiläistyttö jäi viime keväänä lain tulkinnan jalkoihin. Helsingin kaupunki kieltäytyi säästö- ja ympäristösyihin vedoten kustantamasta enää tippasuojia, joita hän virtsanpidätysongelmien vuoksi on vuosia käyttänyt. Asiasta päättänyt virkamies katsoi, että tytölle ja hänen kohtalotovereilleen riittävät tavalliset muovivaipat.

Kunta ei toiminut asiassa väärin, vaikka kansanterveyslain mukaan kunnan on jaettava koti- ja avohoidon potilaille maksutta näiden tarvitsemia hoitovälineitä. Yksityiskohtaiset säädökset tarvikejakelusta puuttuvat, joten kunta voi itse päättää siitä, miten se velvoitteensa täyttää.

Nyt vaatimus täytetään vaipoilla, jotka lisäävät paitsi tulehdusriskiä, ennen kaikkea sosiaalista painetta ja häpeää.

Kehitysvammastaan huolimatta tyttö on ulkonäkönsä puolesta kuin kuka tahansa 13-vuotias. Kuten muillekin ikäisilleen, ulkonäkö on hänelle tärkeä ja arka asia.

Huomaamattomien suojien ansiosta ongelma ei ole tähän asti näkynyt luokkatovereille. Toisin on muovivaippojen kanssa.

”Virtsankarkailu on jo itsessään invalidisoivaa. Pelkään, että kunnan virkamiehen päätöksen takia tytärtäni aletaan kiusata koulussa housuissa pullottavien vaippojen takia”, tytön äiti, Hannele Hakola murehtii.

”Ainakin lapsi pakotetaan tuntemaan vammastaan jatkuvaa häpeää.”

Tippasuojakiellossa on kyse ennen muuta rahasta, se myönnetään myös kunnan perusteluissa päätökselle. Kun kolmeksi päiväksi riittävä paketti suojia maksaisi lähikaupan hinnoilla kuusi euroa, vaipoilla tästä säästetään yli puolet. Kun käyttäjiä on kymmeniä tai satoja, säästöt tuntuvat jo kunnan kassassa.

Säästöt voivat kuitenkin olla näennäisiä. Esimerkiksi tippasuojista saatava säästö valuu nyt toisen hallinnonalan maksettaviksi, kun niiden entinen käyttäjä tarvitseekin arkipäivän rutiineista selvitäkseen avustajan. Tippasuojien vaihtamisesta useimmat selviävät itse, vaippojen vaihtamisesta ei.

Kunnan virkamiehen mukaan tippasuojien käyttöä voi jatkaa entiseen malliin, kunhan vain maksaa niistä aiheutuvat kustannukset itse. ”Tippasuojia voi ostaa kaikista vaippoja myyvistä kaupoista”, kerrottiin keväällä suojien käyttäjille jaetussa tiedotteessa.

Kuukauden satsi maksaisi 60 euroa, Hannele Hakola laskee. Kahta työtä tekevän yksinhuoltajaäidin kukkarossakin se on iso raha. ”Kuntalaiset joutuvat hyvin eriarvoiseen asemaan tulojensa perusteella.”

Suurista kaupungeista kerrottujen kauhuesimerkkien perusteella voisi päätellä, että pieni kunta on vammaisen kannalta parempi paikka elää kuin suuri. Vammaispalveluiden asiantuntijat eivät kuitenkaan tätä väitettä suoraan allekirjoita.

Kommenteissaan ovat varovaisia ainakin Näkövammaisten keskusliiton lasten kuntoutuspäällikkö Marja-Liisa Korpela ja aluesihteeri Riitta Laakso.

Korpela ja Laakso tuntevat vammaisten asemassa tapahtuneen kehityksen hyvin, mutta eivät halua vetää asiasta liian yksioikoista tulkintaa. Suurta kaupunkia ei heidän mukaansa voi automaattisesti syyttää pientä kuntaa huonommaksi.

Sen enempää kuin kunnan koosta kyse ei heidän mielestään ole myöskään maaseudun ja kaupunkien tai maan eri osien välisistä eroista. Sen he kuitenkin myöntävät, että monessa kunnassa asiat hoidetaan luvattoman huonosti.

Myöskään Jyväskylän näkövammaisten koulun ja palvelukeskuksen johtaja Raija Väisänen ei halua arvottaa kuntia sen mukaan, miten niissä vammaisten lasten asioita hoidetaan. Väisäsen johtama valtakunnallinen palvelukeskus on vuosittain tekemisissä yli 200 kunnan kanssa.

”Isoissa kunnissa päätöksenteko on usein kankeaa, kun asiat menevät raskaan hallintokoneiston läpi. Pienissä kunnissa päätöksenteko nopeaa ja joustavaa.”

Hyviäkin esimerkkejä siis löytyy. ”Eräässä keskisuomalaisessa kunnassa jokaiselle vammaiselle lapselle on päivähoidossa järjestetty oma henkilökohtainen avustaja”, Korpela kehuu.

Väisänen taas kertoo erästä varsinaissuomalaisesta kunnasta, jossa näkövammaisen lapsen opetus sujui lapsen omassa lähikoulussa yhdessä näkevien oppilaiden kanssa loistavasti koko peruskoulun ajan.

” Kuntalaiset joutuvat hyvin eriarvoiseen asemaan tulojensa perusteella ”