Sänkipeltojen sankarit

Kuva: Jouni Hirn 

Peltoautoilu on totista, mutta rentoa puuhaa. 

Kuvat: Kimmo Haimi Pikahuolto, jonka jälkeen Opel saa jälleen kyytiä. 

Toisinaan jyviä ja olkia tunkeutuu tuuletuskanavan läpi auton ohjaamoon. 

Vanha Opel kiitää lujaa vauhtia artjärveläisellä sänkipellolla. Nopeusmittarin neula väpättää yhdeksänkympin huikkeilla.

Auto pomppii ja olkisänki piiskaa sen pohjaa. Lähestyessämme pellon reunaa auto lähtee pitkään ja hallittuun sivuluisuun. Adrenaliinia virtaa suonissa.

Peltoautoilu on vuosikymmenten ajan tarjonnut maaseudulla asuville nuorille ensikosketuksen autoihin ja mahdollisuuden kokea vauhdin hurmaa.

Peltoautona toimii yleensä katsastamaton ja rekisteröimätön auto, jolla saa ajaa vain tiealueen ulkopuolella.

15-vuotias artjärveläinen Aleksi Siekkinen on harrastanut peltoautoilua kaksi vuotta.

”Ensimmäisen peltoauton hankin 13-vuotiaana, ja tämä jo kymmenes auto”, Aleksi sanoo istuessaan parikymmentä vuotta vanhassa Opel Astrassa.

Nuorukainen on ehtinyt omistaa jo kolme Peugeotia, yhden Fordin, Volkswagenin, Toyotan, Citroenin sekä Volvon. Autot ovat maksaneet nollasta kolmeen sataan euroa.

Jottei maalaistalon pihamaa täyttyisi autonromuista, Aleksin vanhemmat ovat antaneen luvan yhteen autoon kerrallaan.

Tarpeettomat autonsa Aleksi on myynyt romuttamoille tai peltoautoiksi, jotkut ovat päätyneet takaisin liikenteeseen.

Kaksikymmentä vuotta vanha Opel löytyi internetin vaihtoautosivustolta ja maksoi 150 euroa, joka on Siekkisen mukaan maksimihinta peltoautolle.

”Sain kaupanpäälle lähes upouudet talvirenkaat. Kun myyn ne, saan auton hinnan takaisin”, peltoautopoika virnistää.

Aleksin perhe muutti Mätkistön kylälle kaksi vuotta sitten. Lähimpiin taajamiin on pitkä matka, joten harrastuksen löytyminen omasta pihapiiristä helpottaa arkea.

”Tämä on hyvä harrastus. Tiedän, missä poika on ja mitä se touhuaa. Aleksi kiinnostui autoista jo pienenä. Luetteli automerkkejä heti kun oppi puhumaan”, äiti Johanna Siekkinen-Pesonen toteaa.

Aleksi ja vanhemmat ovat sopineet pelisäännöistä. Yleisellä tiellä ei saa ajaa eikä vanhempien poissa ollessa. Turvavyötä on käytettävä aina.

”Kerran turvavyö oli jäänyt laittamatta. Otimme autonavaimet pois pariksi kuukaudeksi. Sen jälkeen ei ole ollut juuri huomautettavaa”, Johanna-äiti sanoo.

Perhe asuu harvaanasutulla maaseudulla, joten ajelu ei haittaa naapureita.

Naapuri on antanut Aleksille luvan ajaa omalla pellollaan, jonne talon tuvasta on suora näköyhteys.

”Välillä olen sydän syrjällään, kun pellolta kuuluu kova pärinä. Joskus olen laittanut Emmerdalea lujemmalle, ettei ääni kuuluisi sisälle”, Johanna naurahtaa.

Peltoautoileva nuori voi oppia korjaamaan ja tutustua auton tekniikkaan ja sen käyttäytymiseen eri tilanteissa.

Parasta peltoautoilussa on varsinainen ajaminen. Autojen roplaaminen on pakollinen sivuhomma, mutta sen myötä Aleksista on kehittymässä taitava automekaanikko. Hän rassaa autojaan maalattiaisessa autotallissa.

”Rankan koulupäivän jälkeen on rentouttavaa päästä ajamaan. Monet ikäiseni polttavat tupakkaa, ja luulen, että tähän jää koukkuun samalla tavalla. En roiku iltaisin tietokoneella. Olen pellolla aina kun minulla on bensaa.”

Aleksi kustantaa harrastuksen omilla rahoillaan. Vanhempien apua tarvitaan lähinnä kaluston kuljetuksessa ja paperiasioissa.

”Oikeastaan kukaan ei ole opettanut minulle autoista mitään. Olen oppinut kaiken itse. Tarvittaessa kysyn neuvoa peltoautoilijoiden omasta Facebook-ryhmästä.”

Aleksi ei ole kokenut onnekseen yhtään auton kaatoa eikä muitakaan suurempia vahinkoja.

”Viime talvena törmäsin lumen sisällä olevaan tukkiin ja auton perään tuli iso lommo. Pari kertaa auto on juuttunut pellolle ja on pitänyt pyytää naapurin traktorin hinausapua. Kerran minut käytiin kiskomassa pellolta metsäautokoneella.”

Nuoren miehen haaveena on löytää työtä auto- tai kuljetusalalta. Myös harrastukseen riittää tavoitteita.

”Talveksi pitää saada joku kunnon takavetoinen. Sellainen, jossa on hyvin tehoa.”, Aleksi huikkaa lopuksi.