Nuohooja Ari Helminen, Vihdin Nummela Näköala- paikalla
19.8.201116:00
En oikein osaa sanoa, mikä tässä hommassa olisi huonoa, kun on pienestä pitäen totutettu nokeen. Ehkä räntäsateet ja se, kun viime talvena oli lunta niin hirveästi. Se oli sellaista katoilla rämpimistä.
Maisemat ovat hienoja, kun niitä katselee ylhäältä. Vuorelan koulukodin 30 metriä korkean piipun päältä näkee Vihtiä aika hyvin. Korkein piippu täällä on Betonilan lämpökeskuksessa, 40 metriä. Siellä ihan tuntee, kun piippu huojuu.
Ei minua huimaa korkealle kiipeäminen. Mutta kyllä se ottaa voimille. Väkisinkin puristaa tikkaita, kun menee oikein ylös, ja alas päästyä on helpottunut olo. Korkeissa piipuissa on pukeuduttava turvavaljaisiin ja kiinnittäydyttävä turvakiskoon.
Minulle ei onneksi ole käynyt mitään. Täytyy oppia ennakoimaan vaaratilanteet ja muistaa kokeilla, että tikkaat ovat kiinni.
Ennen vanhaan lapetikkaita ei kiinnitetty kunnolla, niistä meni vain kulma harjan yli. Kerran sellaiset irtosivat ja siinä ei voinut kuin todeta, että nyt ollaan kyydissä. Tikkaat luisuivat kiinni irtotikkaisiin, eikä siinä käynyt kuinkaan.
Meitä oli perheessä kuusi poikaa ja jokaisella yksi sisko. Kaikki pojat saivat olla isän mukana kesätöissä nuohoojana. Me tarvitsimme rahaa ja isä kaveria, sillä isällä oli töitä liian kanssa.
Aikuistuttuani työskentelin kaksikymmentä vuotta offsetpainajana Tampereella, mutta kun isä jäi eläkkeelle ja samaan aikaan iski lama, ajattelin, etten rupea lamaa katteleen, vaan palaan Nummelaan jatkamaan isän hommia.
Nuohoojaksi pääsee kolmen vuoden oppisopimuskoulutuksella. Sinä aikana Nuohousalan keskusliitto järjestää viikon kursseja. Isän kanssa työskennellessä suoritin kurssit ja ammattitutkinnot, joten olin pätevä hommaan.
Työskentelen samassa piirissä kuin isä aikoinaan. Isä aloitti moottoripyörällä, mutta minulla on töitä varten pakettiauto. Siinä kulkevat mukana rassit, harjat, vaijerit, imurit ja muut vehkeet. Ennen kun ei ollut imureita, nuohooja saattoi kuljettaa kamppeet kropassaan pyörän selässä.
Minua viehättää tässä työssä vapaus olla oman itsensä herra. Vastaan tietyn piirin nuohouksesta, ja olen tavoitettavissa myös yöllä, jos sattuu nokipaloja.
Aika usein olen joutunutkin nokipaloa hoitamaan. Asukas soittaa palokunnalle, joka soittaa nuohoojalle. Minä tunnen uunien kanavat ja tiedän, missä noki on. Nokipaloa ei sammuteta, vaan hoidetaan.
Nokipalo syntyy siitä, että hormiin kertynyt piki syttyy ja palaessaan voi kuohuta piipun tukkoon yläpäästä. Kun piippu tukkeutuu, kuumat savukaasut jäävät alapuolelle. Kun savukaasut syttyvät eli räjähtävät, sitä on vaikea hallita ja se rikkoo piipun.
Siinä ei sitten pala sohva tai kaappi, vaan ihan kaikki.
Nokipalon syynä voi olla nuohouksen puute, mutta useimmiten se on käyttäjän vika. Poltetaan kosteita puita tai liian pienellä vedolla. Alkaa muodostua pikeä.
Nuohoojan yksi tärkeimpiä tehtäviä onkin neuvoa ihmisiä polttamisessa. Etenkin kesäaikaan uuni saattaa savuttaa sisään, kun aurinko lämmittää piipun yläpään ja alapää on kylmä. Ilma kulkee alaspäin.
Silloin pitää polttaa sanomalehteä hormin pohjassa tai vaikka puhaltaa hiustenkuivaajalla, että saa hormin lämpiämään.
Nuohoojana pärjää, kun tulee toimeen ihmisten kanssa. Tämä on yksi niitä harvoja ammatteja, joissa mennään ihmisten kotiin. Etenkin vanhusten kanssa on tärkeä istua hetkeksi alas ja kuunnella.
Nuorena olin ujo ja ajattelin, että on niin noloa mennä toisten koteihin. Siitä ujoudesta olen päässyt.
Työpäivän jälkeen pesen itseni aina perusteellisesti. Kädet putsaan svarfega-tyyppisellä aineella. Tuntuu, että loppuviikosta noki menee ihan ihon sisään. Vaikka kuinka pesisi, niin valkoinen kauluspaita mustuu nopeasti.
Mutta nokihan on puhdasta, en minä likainen ole. Jos joku pyytää nuohouksen jälkeen kahville, ei kannata mennä pesemään käsiä, sillä siitä se vasta sotku syntyy. Nokisin käsin voi kyllä syödä.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
