Kotona on hyvä olla

Erkki Tukia liikkuu hitaasti rollaattorin avulla. Jalkojen huono kunto harmittaa entistä aktiiviliikkujaa. 

Erkki Tukia jaksaa vielä nousta kuntopyörän selkään. 

Ikääntyvä Suomi

Emäntä on harjanvarressa huiskimassa lumia rappusilta, kun vieraat saapuvat. ”Mie oon nykysii ku talonmies”, Mirja Tukia, 87, huikkaa ja kutsuu sisälle.

Isäntä Erkki Tukia, 91, köpöttää rollaattorin kanssa tupaan ja mätkähtää nojatuoliin. ”Jalat ovat pois. Kolme, neljä vuotta sitten lopetin työnteon ja jäin tupamikoks. Meni rollaattorihommiks”, harmittelee mies, jonka intohimona on ollut metsänraivaus ja -hoito.

Tukiat asuvat kahdestaan vanhaa maalaistaloa Lappeenrannan Puralassa. Naimisissa oloa tulee kesällä 68 vuotta, ja neljästä lapsesta kaksi on jo eläkkeellä. Lapsenlapsia on seitsemän, samoin lapsenlapsenlapsia.

Pariskunta vakuuttaa tyytyväisyyttään. Aika hyvin menee niin kauan kuin Mirja, ”Mirkku” on kunnossa. ”Hää on talonmies ja läheishoitaja”, isäntä kiittää. ”Nii ja hanslankari. Mie teen ihan mitä vaan”, vaimo säestää.

Erkki Tukia ajoi vielä muutama vuosi sitten autoa, mutta siitä on täytynyt luopua. Autokyyti on kuitenkin välttämätön, sillä lähimmät palvelut ovat 15 kilometrin päässä Lappeenrannassa.

”Kyl mie kaupungissakii pärjäisin, mut hää ei lähe kyytii”, mies uhoaa, mihin vaimo vain hymyilee: ”Meil on vapaa taksikortti. Saahaan käyvä kaupungissa niin monta kertaa ku tarvitaan.”

Tosin joka markettireissullakin täytyy isännän istua panttina, sillä taksisetelit on myönnetty hänelle liikuntakyvyttömyyden perusteella. ”En tiiä, mikä sääntö se on, mut niin vaan on.”

Taksikyytien lisäksi Tukiat saavat muitakin palveluja. Kotisairaanhoitaja käy kaksi kertaa viikossa kylvettämässä Erkin ja annostelemassa lääkkeet, ruoka tulee valmiina pari, kolme kertaa viikossa ja siivooja käy kahdesti kuukaudessa ja vie samalla pyykit. Lumenauraaja käy toista talvea, ja postilaatikko siirrettiin oven eteen.

Isäntä pani pitkään hanttiin kaikenlaisiin palveluihin. ”Tultiin toimeen, kun pystyttiin käymään autolla asioilla. Mut nyt ollaa ihan tyytyväisii”, hän myöntää nyt.

Emäntä lisää, että asioiden toimittaminen piti pariskunnan aika hyvässä kunnossa. ”Lapsetkii sano, että etteihän myö ymmärretty, että työ ootte niin vanhoja!”

Tukiat ihmettelevät itsekin, miten elämää on riittänyt näin pitkälle. Tytär muistutti kerran äitiä, miten tämä oli sanonut, että ei haluaisi elää yli seitsenkymppiseksi. Kohta mittarissa on yhdeksänkymmentä vuotta.

”Meijän elämä on eletty. Pitää olla tyytyväinen, että se on ollu hyvä”, Mirja Tukia lausuu silmät säteillen. Erityisesti hän iloitsee siitä, että lapset ovat pärjänneet. ”Kaikista on tullut kunnollisia, työssä käyviä ihmisiä. Ei mitään hörhöläisiä.”

Erkki Tukia täydentää, että myötä- ja vastoinkäymisiä on ollut, mutta kokonaisuus on hyvä. Parhaana aikana mieleen nousee aika ennen talvisotaa, nuoruuden riennot ja urheilut. Vaikeinta oli sota.

”Kuusi vuotta meni armeijan rytkyt niskassa. Paras nuoruuden ikä.”

Vieläkin mieleen nousee haavoittuminen Muolaan Oinaalassa joulun alla 1939. Sodan seurauksena kuulo jäi huonoksi.

”Hää ei oikee myönnä sitä. Kuulolaitekii on, muttei käytä”, vaimo paljastaa.

Tukian talo on kaksi vuotta vanhempi kuin isäntä eli ajalta ennen Suomen itsenäistymistä. Elämisen jäljet näkyvät. Olohuoneen seinän pinkopahviin on nastalla kiinnitetty kunniakirjoja ja nauloissa riippuu matkamuistoja. Monessa on oltu mukana.

Makuuhuone oli ennen yläkerrassa, mutta sinne isäntä ei enää kykene nousemaan. Onneksi tilaa on hyvin alhaallakin. Vessassa on suihkutuoli ja invaistuin, tuvassa kuntopyörä, kaikki lainassa terveyskeskuksesta.

Talvella päivät kuluvat enimmäkseen neljän seinän sisällä. Onneksi molemmilla on näkö tallella, sillä kumpikin on ahkera lukemaan lehtiä, joita taloon tulee vino pino.

Isäntä, talousneuvos kun on, on hyvin perillä yhteiskunnan asioista. Vanhin poika hoitaa nykyisin pankkiasiat, mutta vero- ja maatila-asiat ovat vielä isännän kontolla.

”Sukupolvenvaihdos lahjakirjalla oli ihan allekirjoitusta vaille, mutta pantiin se jäihin, kun hallitus vetikin pois ne helpotukset. Mettää on suhtkoht paljon, joten markkamääräinen vero olis aika suuri. Olis menny metsä parturointiin, ja siitä mie en oikein tykkää. Katotaan nyt”, Erkki Tukia tuumii.

Mirjan terveys on muuten hyvä, mutta sydän on liian laiska. 6–7 tablettia pitää ottaa päivittäin. Erkkiä vaivaavat jalkojen lisäksi sydämen rytmihäiriöt. Mirja huolehtii hänenkin lääkkeensä, 9 tablettia päivässä.

Sotainvalidien porukassa pariskunta pääsee joka kevät kylpylähoitoon. Muut reissut ovat saaneet jäädä, mutta aikanaan matkustettiin paljon. ”Nyt pittää vaa muistella. Telkkarissa näkee niitä kohteita. On kiva kattoo, muttei tee mieli enää lähteä”, emäntä sanoo.

”Ihan hyvä meil on näin. Viime syksynä olin niin hyvässä kunnossa, että keräsin marjoja ja sieniä. Karkasin pellon laitaan, kun tää nukku.”

Isäntä katsahtaa vaimoonsa ihaillen. ”Kyl täl on ihme jalat. Siellä se loikki risusavotan yli.”

Lapset käyvät mummolassa säännöllisesti, kesäaikaan useammin kuin talvella, ja auttavat siinä, missä voivat. Kotiin viemisiksi saa vieläkin joskus mummin unelmatorttua, jota tämä paistaa pitkiä pötköjä tuvan leivinuunissa.

Kovin pitkälle tulevaisuutta kumpikaan ei halua ajatella. Satavuotispäivistä ei edes vitsailla, vaikka toisaalta elämän päättymistäkään ei osaa miettiä, ei ainakaan ääneen. ”Päivä kerrallaan mennään. Mie hoijan niin kauan kuin jaksan. Katotaan sitten”, Mirja Tukia hymyilee.

Jos maatilalla asuminen kaukana palveluista kävisi mahdottomaksi, vaihtoehtona on veteraanitalo. Siellä olisi paikkoja, mutta pieni kaksio ei houkuta.

”Ennen ei muuteta ennen kuin on pakko. Ei tän paremmaks tuu mikkään.”