Koulusotaa

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Meidän kyläkoululla vietettiin viime vuonna 90-vuotisjuhlia lakkautusuhan varjossa. Kun kertasin koulun historiaa, hämmästyin, miten tiukkaa taistelua koulun olemassaolosta on jouduttu käymään melkein joka vuosikymmenellä.

Ensimmäinen taistelu aloitettiin jo 1910-luvulla. Lähimmät kunnan kansakoulut olivat tuolloin yli kymmenen kilometrin päässä. Kun harvalla velkaisella pientilallisella oli mahdollisuutta kustantaa koulukyytiä tai -kortteeria jälkikasvulleen, oli useimpien pakko tyytyä muutaman viikon kiertokoulukursseihin.

Uusien asukkaiden joukosta löytyi kuitenkin pari sitkeää perheenisää. Heidän ansiostaan tänne muodostettiin vuosien taistelun jälkeen oma koulupiiri, kun Suomi sai oppivelvollisuuslain vuonna 1921. Lain mukaan kaikkien 7–13 -vuotiaiden oli käytävä kansakoulua eikä koulumatka saanut ylittää viittä kilometriä.

Suuri oli tyrmistys, kun kunta ilmoittikin jo vuoden kuluttua, että päätös omasta koulupiiristä peruutetaan. Säästösyihin vedottiin silloinkin. Koulunpitoa jatkettiin uhmakkaasti vapaaehtoisvoimin pari talvea, kunnes kunta joutui taipumaan ja oma koulutalo nousi lahjatontille.

Siitä tuli nopeasti entisen torpparikylän kulttuurikeskus, jonka johtohahmo oli opettajaneiti Kerttu Salmi, laulukuoron, voimistelukerhon ja raittiusseuran perustaja.

Koulun lakkautusta harkittiin taas 1930-luvun lamavuosina oppilaspulaan vedoten, mutta sotavuodet, kylään muuttanut siirtoväki ja suuret ikäluokat keikauttivat tilanteen päälaelleen. Pitikin rakentaa uusi koulutalo ja opettajien luku kasvoi kahdesta kolmeen.

Kun meidän lapsemme aloittivat koulun 1980-luvun alussa, oltiin koulua taas sulkemassa. Vedottiin siihen, että tilat olivat vanhanaikaiset eikä koululla ollut liikuntasalia.

Me perustimme kansanliikkeen ja remontoimme talkoilla koululle liikuntasalin vanhaan koulutaloon. Kunta joutui jälleen antamaan periksi ja rakentamaan koululle lisätilaa.

Nyt käydään taas koulusotaa. Enää ei ole kysymys kuihtuvien kylien opinahjoista, vaan kasvavista kylistä, joihin on viime vuosina muuttanut lukuisia lapsiperheitä nimenomaan oman kyläkoulun houkuttelemina.

Byrokraatit uskovat kuitenkin mieluummin kalliita konsultteja ja jälkeenjääneitä oppilasennusteita kuin todellisia lapsilukuja. Toimivia kouluja ollaan lakkauttamassa ja lapsia sullomassa pitkien kyytimatkojen päähän jo ennestään ylikuormitettuihin naapurikouluihin, jotta tyhjilleen jäävien koulukiinteistöjen myynnillä voitaisiin tukkia kuntatalouden rahanreikiä.

Säästöjä näistä operaatioista tulee yhtä vähän kuin lämpöä niille, jotka pakkasella kusevat housuunsa.

Historia on osoittanut, että kyläläisten kannattaa taistella koulujensa puolesta. Koulu on edelleen kylän sydän ja elinvoiman tae.

Meillä saatiin kovalla väännöllä kyläkouluille hiukan lisäaikaa. Kuntatalouden kiristyessä uusien mammuttikoulujen rakentamiseen tuskin riittää rahaa.

Yhä useampi kuntapäättäjäkin alkaa ymmärtää, etteivät toimivien kyläkoulujen lakkauttamista vaativat virkamiehet pyri säästöihin tai kouluolojen parantamiseen, vaan yrittävät ideologisista syistä keskittää kaiken toiminnan mahdollisimman suuriin taajamiin.