Arkijärkeä maatalouden ilmasto­keskusteluun

Maatalouden ilmastopäästöt saavat tällä hetkellä suhteet­toman paljon julkisuutta. Viime aikoina tikun nokkaan on nostettu muun muassa eloperäisten maiden viljely ja nautojen märehtiminen. Luken Jyrki Niemi toi merkittävimpänä tekijänä esiin turve­maiden päästöt (MT 17.11.). Artikkelissa esiin nostetut eloperäisille maille kohdistettavat rajoitustoimet vaarantaisivat tuhansien tilojen elinkelpoisuuden Suomessa.

Pelloilta syntyvät päästöt ovat määritettävissä niin sanotusti lyhytkiertoisiksi. Tämä tarkoittaa, että ne eivät juurikaan tuo uutta hiiltä ilmakehään, vaan vapautuva hiili sitoutuu kasvien yhteyttämisen myötä takaisin kiertoon. Yhteyttämisessä vapautuu myös happea ilmakehään. Tätä hapentuotantoa ei jostain syystä lasketa kasvintuotannon eduksi lainkaan.

Kasvihuonekaasut ilma­kehässä lisääntyvät vain fossiilisten poltto- ja raaka-aineiden käytön myötä. Maatalouden kuten muidenkin sektoreiden ilmastotoimet tulisi kohdentaa nimenomaan näiden vähentämiseen. Näin ollen maankäyttösektorin päästöjä ei pitäisi lainkaan tarkastella samalla tavoin kuin fossiilisten poltto- ja raaka-aineiden käytön aiheuttamia päästöjä.

Turvepeltojen päästötarkas­telussa jää myös huomiotta eloperäisten maiden viljelyvarmuus, joka tuli hyvin esiin tälläkin kasvukaudella. Lisäksi ne tuottavat satoa selvästi kivennäismaita vähäisemmällä lannoituksella. Näillä tekijöillä on huomattava merkitys kotimaisen ruuantuotannon ja huoltovarmuuden näkö­kulmasta. Pelkkä päästö­tarkastelu johtaakin toimenpiteiden suuntaamisen osalta virheisiin ja osaoptimointiin.

Päätöksiä peltojen käytön rajoittamiseksi ei saa tehdä vajavaisin tiedoin. Tällä hetkellä oikeaa tietoa ei ole riittävästi.