Ihmeen äärellä

Mielipide

18.5.201116:00

Kolumni

Mia Palokallio

Se on äärimmäisen intiimi juttu. Sen paljaampana ei voi olla. Mitään ei voi peitellä.

Verta, eritteitä ja kipua, joka pakottaa unohtamaan kaiken muun. Silti kokemukseen palaa yhä uudestaan, sillä se on elämän tähtihetkiä.

Kahdeksantoista vuotta sitten luulin kuolevani. Mietin, että jos synnyttäminen on tällaista, miten ihmisiä voi olla niin paljon.

Säästän teidät likaisilta yksityiskohdilta, mutta jonain toisena aikana olisinkin ollut mennyttä, samoin poikani. Meidät pelasti suomalainen terveydenhoito ja asiansa osaava lääkäri. Onneksi ne olivat lähellä.

Omat synnytykset pulpahtavat mieleen, kun lukee tai kuulee toisten synnytystarinoita. Niin käy äideille aina.

Naisten kertomia synnytystarinoita verrataan toisinaan miesten armeijajuttuihin. Ne nähdään samantapaisena yhteisten kokemusten jakamisena. Aika hurjina, välillä roiseina juttuina; kuta rankempia, sen parempia.

Vaikken armeijassa ole ollutkaan, uskallan väittää, että kyse on kuitenkin ihan eri asiasta.

Jokainen synnytys on erilainen, eikä synnytys ole koskaan yhteisöllinen kokemus. Kyllä siinä on lopulta aika yksin, vaikka joku kädestä pitäisikin.

Ja mikä tärkeintä, synnytystarinoissa kaiken kivun yli kantaa voima, joka ei ole mukana hurjimmassakaan armeijatarinassa.

Siinä ollaan ihmeistä suurimman, elämän ihmeen äärellä.