Hoivakodin arki iskee karuudellaan vasten kasvoja
Saako vanhustenhoidolta toivoa parempaa vai pitääkö nykyään olla vain kiitollinen, että paikalla on joku ojentamassa ruokakupin ja nostamassa sänkyyn?30.5.202306:30
Terveydenhuollon tilasta kertovilta uutisilta ei kukaan ole voinut viime vuosina välttyä. Hoitajia on liian vähän, palkka ei vastaa työn vaativuutta ja koronavuosien väsymyskin painaa työntekijöitä. Silti esimerkiksi vanhustenhoidon karu tilanne konkretisoituu vasta, kun se oikeasti osuu kohdalle.
Isäni muutti hiljattain hoivakotiin pitkän sairaalajakson jälkeen, ja pitkät päivät neljän seinän sisällä näyttäytyvät ankeilta. Samalla mietin, saako valittaa ja toivoa parempaa hoitoa, vai pitääkö nykyään olla vain kiitollinen siitä, että paikalla on joku ojentamassa ruokakupin ja nostamassa sänkyyn.
Aamulla vien lapseni päivähoitoon, jonka työolot ovat tunnetusti myös kriisiytyneet viime vuosina. Silti lapset pääsevät ulkoilemaan päivittäin, leikkiä ja laulua tai liikuntaa on aikataulutettu jokaiseen päivään. Iltapäivällä keskustelemme päivän iloista ja harmituksista opettajan kanssa.
Ainakin kerran vuodessa käymme henkilökunnan kanssa keskustelun lapsen tarpeista ja vanhempien toiveista.
Tähän verrattuna suhtautuminen vanhusten elämään hoitokodeissa tuntuu välinpitämättömältä. Oman, lyhyen kokemukseni perusteella en tietenkään voi tehdä johtopäätöksiä hoidon yleisestä tasosta, mutta jotain kai huomioistani voi päätellä.
Lannistavin näky hetkeen oli hiljainen rivi nuokkuvia asukkaita tuijottamassa mykkäelokuvaa.
Ulkoilu on vierailevien omaisten vastuulla ja muutakaan aktiviteettiä on hyvin harvoin tarjolla. Päiväksi asukkaat istutetaan yleistilan television ääreen. Lannistavin näky hetkeen oli hiljainen rivi nuokkuvia asukkaita tuijottamassa mykkäelokuvaa. Päivää rytmittävät ruokailut, ruuasta riippumatta aina lusikalla kupista. Silmälasit ovat likaiset.
Henkilökunnalla riittää varmasti kiirettä työssä. Silti tuntuu surulliselta, ettei kellään ole aikaa istua syömään ja kahvittelemaan asukkaiden kanssa, kysyä kuulumisia ja tutustua ihmiseen.
Illalla kukin kärrätään omaan sänkyynsä odottelemaan huomista päivää jo ennen iltauutisia, jotka isänikin on tottunut katselemaan koko aikuisikänsä.
Henkilökohtaiset pienet toiveet, kuten itse tuotujen kaakaoiden tarjoaminen kaikuu kuuroille korville tai sitten niitä ei keikkahenkilökunnan vaihtuessa muisteta. Vaikka isäni ei pidä maidosta, sitä on aina lasissa ruoalla.
Uskoisin, että juuri tällaiset pienet tutut asiat korostuvat arjessa, kun elämän sisältö kapenee laitoksen seinien sisälle.
Hoitajia en halua moittia, sillä tiedän, että moni työntekijä kärsii siitä, ettei työtä ole mahdollista tehdä niin kuin ammattiylpeys vaatisi. Rahaa eikä työntekijöitä ole, ja ainakin vaalien alla ratkaisuksi esitettiin lähinnä tehostamista. Helppo ja höttöinen sana lähinnä lannistaa.
En osaa sanoa, mistä tehostamista löytyisi, mutta toivoisin silti, että inhimillisyyteen panostettaisiin enemmän elämän viimeisinä vuosina. Ehkä mallia voisi löytyä päiväkodeista.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
