Juhlitaan!

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Tässä kuussa päästään jälleen iloisiin sukuhäihin. Kun lahjatoiveita pyydettiin kysymään kaasolta, ehdin jo huolestua, joudutaanko pähkäilemään lahjalistan kanssa. Helpotuksekseni kaaso kertoi, että nuoripari toivoo avustusta häämatkakassaansa. Tämä lahjaratkaisu on onneksi yleistymässä. Parin kolmen viime vuoden aikana hääkutsuihin on yleensä liittynyt tilinumero tai muu tieto rahalahjatoiveesta.

Hääjärjestelijänä olen jo veteraani. Omien häitteni lisäksi olen ollut järjestämässä ainakin tusinan verran häitä. Enimmillään on kutsuttuja vieraita ollut noin 250. Kun meidän perheessä on pohdittu kutsuvieraslistoja, olen aina ollut sitä mieltä, että mieluummin syödään soppaa ja kutsutaan kaikki ne, jotka morsiuspari toivoo vieraikseen.

Hyvä on kuunnella myös vanhempien ja isovanhempien vierastoiveita. Häät tarjoavat nimittäin mainion tilaisuuden tutustuttaa kaksi sukua toisiinsa. Kokemuksesta tiedän, että on aika paljon helpompaa ymmärtää miniöitä ja vävyjä, kun on valmistellut ja viettänyt häitä heidän sukulaistensa kanssa.

Isojen häiden järjestämisestä tulee kuitenkin helposti kustannuskysymys. Sama koskee myös merkkipäivien viettoa.

Sain oikein herätyksen jutellessani tässä taannoin erään kartanohotellin väen kanssa. He ovat nimittäin pohtineet häitään suunnittelevien pariskuntien kanssa, miten hääkutsuun voisi liittää toiveen siitä, että vieraat antaisivat häälahjan sijaan lahjaksi oman osallistumisensa ja auttaisivat näin tekemään häistä ikimuistoisen sukujen ja ystävien kohtaamisen.

Käytännössä se tarkoittaisi sitä, että häävieraat maksaisivat oman osuutensa hääateriasta ja hoitaisivat myös mahdollisen majoittumisensa kustannukset. Kenenkään ei tarvitsisi stressaantua eikä hössöttää eivätkä kustannukset kohoaisi kohtuuttomiksi, vaikka vieraita olisi vähän enemmänkin.

Legendaariset vanhanajan kolmipäiväiset kylähäät järjestettiin itse asiassa juuri näin. Kun pidot olivat tiedossa, kaikista niistä taloista, joista oltiin tulossa vieraaksi, lähetettiin juhlataloon etukäteen ruokatarvikkeita. Niistä pitokokit ja naapurin naiset valmistivat juhlatarjoilun koko väelle.

Rahaa kerättiin myös viinaryyppyjä ja morsiamen tanssitusvuoroja myymällä eikä siitä kukaan pannut pahakseen, päinvastoin.

Amerikkalaisessa latinokulttuurissa on kai edelleen tapana, että yksi häiden ohjelmanumeroista on vieraiden antamien rahalahjoitusten esittely. Kertyneellä summalla, joka on yleensä huomattava, maksetaan kuulemma häitä varten otettu laina, ja lopuilla rahoilla nuoripari rakentaa kotiaan tai tekee sen unelmiensa häämatkan.

Minä lähtisin kyllä innolla mukaan tällaiseen järjestelyyn, joka keventäisi varmasti monen hääparin ja heidän taustavoimiensa paineita.

Ihan yhtä hyvin voitaisiin kaikki pyöreät vuosikymmenetkin juhlia kansalaispäivällisinä, jolloin vieraat eivät toisi lahjoja, vaan kustantaisivat oman ateriansa. Harva nimittäin onnistuu välttämään juhlimista, vaikka lähtisi varta vasten merkkipäivänään matkoille. Matkan jälkeen onnittelijoita kahvitellaan helposti puolikin vuotta ja turhaa lahjatavaraa kertyy ennestäänkin täyteen kotiin.

Kaikki te, jotka nyt suunnittelette häitä tai merkkipäiviä, miettikääpä tätä vaihtoehtoa. Olen varma, että oman sukunne ja tuttavapiirinne ensimmäiset ”kansalaishäät” tai ”kansalaissyntymäpäivät” saisivat muutkin innostumaan.