Kellosepäksi syntynyt

Hyvä näkö on hyödyksi kellosepälle. Luuppi kuluu perustyövälineisiin. 

Nämä kellosepän työvälineet Seppo Tienhaara hankki itselleen iäkkään kellosepän kuolinpesästä. 

Millin kymmenysten kokoiset osat vaativat tarkkaa kättä. 

Tasaisen verkkainen kellojen raksutus täyttää kelloseppä Seppo Tienhaaran työpajan Karijoella.

Tienhaara laittaa luupin silmään ja tarttuu pinsettiin. Millin kymmenesosan paksuinen tappi asettuu nätisti sveitsiläisen rannekellon koneistoon. Vuosikymmenien tuoma kokemus näkyy tarkkaavaisuutena ja rauhallisuutena.

”Vaikka saatan olla toisinaan vähän äkkipikainen, niin tässä työssä se ei ole mahdollista. Kelloja ei auta viskellä, eikä mikään osa mene väkisin paikalle”, Seppo Tienhaara naurahtaa.

Kellosepän työ vaatii myös todellista kutsumusta. ”Kelloseppä ei voi koskaan sanoa olevansa valmis, sillä työ edellyttää jatkuvaa itsensä kehittämistä. Vaikka olen työskennellyt vuosikymmeniä ja moni ydinosaamisalue on hioutunut huippuunsa, niin aina jonkun asian voi tehdä paremmin tai nopeammin.”

Tienhaaran isoisä ja isä olivat myös kelloseppiä, niinpä hän innostui kelloista ja niiden korjaamisesta jo lapsena.

”Tein kymmenen vanhana kellokauppaa. Otin isän työpajan romulaatikosta kelloja ja kunnostin niitä. Isäntiä kävi Kauhajoelta saakka ostamassa niitä. Pienen taskurahan saaminen innosti ja sai minut kiinnostumaan kellosepän ammatista. Isä toimi hyvänä kannustajana.”

Tienhaaran lapsuudessa jokaisessa kirkonkylässä oli kelloseppiä ja kellokaupustelijoita parveili kylien raitilla.

”Kellojen myyminen ja vaihtaminen oli monen sen ajan ihmisen intohimo, mutta se perinne on kuollut. Täällä Karijoella tehtiin kellokauppaa jopa kirkon pihalla ennen jumalanpalvelusta.”

Oman kelloseppäyrityksen Tienhaara perusti vuonna 1983 päästyään armeijasta. Hän piti 17 vuotta kulta- ja kellosepänliikettä Karijoella ja Kristiinankaupungissa.

Vuosituhannen alussa nettimyynti yleistyi ja pienen kivijalkamyymälän pitäminen kävi kannattamattomiksi.

Tienhaara päätti erikoistua kellojen korjaustyöhön. Hän lopetti liikkeen ja perusti kelloseppäpajan kotitalonsa vieressä olevaan entiseen hevostalliin.

Perinteiset seinäkellot ovat nykyisin iso työllistäjä. Moni asiakas on saanut aikoinaan seinäkellon esimerkiksi häälahjaksi. Kellolla on suuri muistoarvo ja se halutaan kunnostaa.

Kasvavan asiakaskunnan muodostavat nuoret aikuiset, jotka ovat perineet suvun kaappi- tai seinäkelloja.

”On mukavaa huomata, että monet nuoret arvostavat perintökelloa ja kunnostavat sen. Useimmiten kuitenkin halutaan tietää kellon arvo ja miten se kannattaa realisoida.”

”Kaappikellosta halutaan eroon, koska sen tyylistä ei pidetä eikä se sovi sisustukseen. Tiedän tapauksia, jossa vaimo on ilmoittanut miehelleen, että hän tai kello lähtee talosta.”

Kelloilla on sekä rahallinen että historiallinen arvo. Ikä ei automaattisesti nosta kellon arvoa. Huonokuntoistakaan kelloa ei pidä hävittää, vaan se kannattaa antaa kellosepän arvioitavaksi.

”Kelloseppä ei saa koskaan sanoa asiakkaalle, että kelloa ei kannata kunnostaa. Asiakkaan tehtävä on määrittää, onko kellolla riittävästi tunnearvoa ja kannattako se kunnostaa.”

Moni korjattavana käynyt kello on jäänyt kellosepän mieleen vuosikymmenien varrelta. Hiljattain korjattavaksi tuotiin taskukello, joka oli kuulunut sisällissodassa teloitetulle punakaartilaiselle. Kello oli otettu vainajalta ja se oli päätynyt suvun haltuun.

”Kello oli nähnyt elämää ja sillä oli surullinen tarina. Suku halusi laittaa sen kuntoon nyt, kun sodasta tuli kuluneeksi sata vuotta.”

Kerran seinäkellon taulun takaa paljastui kristiinankaupunkilaisen kellosepän merkintä, joka oli tehty päivälleen sata vuotta aiemmin.

Sykähdyttävimmän hetken Tienhaara kertoo kokeneensa korjatessaan Könnin suvun valmistamaa taskukelloa, jollaisia on jäljellä vain 7–8 kappaletta.

Kellon jousikotelosta löytyi kaiverrus: Valmistunut joulukuussa 4. päivä 1804.

”Sillä hetkellä samaistuin kellon tekijään ja sen ajan olosuhteisiin. Minulla on uudet työvälineet ja valaisimet, mutta hän teki kelloja päivän- tai öljylampun valossa ja sen ajan vaatimattomilla työkaluilla.”

Kellosepän työkaluissa on kiinni iso summa. Tienhaara toteaa, että työvälineiden hankkiminen on jo itsessään eräänlainen elämäntyö, joka vaatii aikaa ja vaivaa. On oltava sorveja, mittareita, poria, syventäjiä, puristimia ja ties mitä välineitä. Tienhaaralta löytyy niitä ainutlaatuinen arsenaali.

Tienhaara työstää tilauksesta pieniä hammasrattaita eri tarkoituksiin. Hiljattain hän on tehnyt rattaan muun muassa maitotankin pesuriin ja Porschen matkamittariin.

”Kukaan ei voi sanoa olevansa Suomen taitavin kelloseppä, mutta jos puhutaan työlaitteiden määrästä, niin tätä laajempi kokoelma löytyy vain kelloseppäkoulusta Espoosta.”

Ammattikunnan ikääntyminen huolettaa Tienhaaraa. Hän arvelee olevansa nuorin kelloseppä Pohjanmaan rannikolla.

Suomalaisten kelloseppien osaaminen tunnetaan myös maailmalla. Suomen ainoa kelloseppäkoulu toimii Espoon Leppävaarassa. Moni nuori kelloseppä lähtee töihin Sveitsiin tai hakeutuu isojen kelloliikkeiden ja -ketjujen palvelukseen.

”Tätä menoa kellosepät häviävät maakunnista. Toivoisin, että nuorilta löytyisi enemmän rohkeutta perustaa omia yrityksiä maakuntiin, siellä töitä riittää tekevälle”, Tienhaara peräänkuuluttaa.

Maaseudulla yrittäminen on Tienhaaralle kunnia-asia.

”Tällaista yritystoimintaa voi harjoittaa hyvin maaseudulla. Posti kulkee ja tarvittaessa teen kotikäyntejä. Edullisten toimitilojen ansiosta saan pidettyä hintatason edullisena kaupungeissa toimiviin kilpailijoihin nähden.”

Tienhaara ei ole vielä löytänyt jatkajaa. Hänellä on neljä tytärtä.

”Satsaan toivoni siihen, että joku lapsenlapsista innostuu kellosepän ammatista. Olisi todella surullista, jos en saa siirrettyä tietotaitoani jälkipolville.”

Kelloseppä on kutsumusammatti, jota jatketaan niin pitkään kuin ”henki pihisee”. Tienhaaran mukaan useimmat kellosepät jatkavat työntekoa vielä eläkepäivinään.

”Vasta silloin on pakko lopettaa, kun näkö menee ja käsi alkaa vatkata. Toistaiseksi olen selvinnyt vaihtamalla paksumpia linssejä silmälaseihini.”