Viranomaiset kaappasivat luomutuotannon sääntelyynsä

Luen Seppo Vuokon kirjoituksia aina mielihyvin, koska miehellä on jalat maassa. Tuore kolumni ”Kohti eko­logisempaa ruuantuotantoa” (MT 18.5) kertoi hyvin luomun sääntöviidakosta, mutta ehkä sittenkin ali­arvosti pitkään tehtyä työtä ja saavutusta.

Itse toimin alan pioneerina aina 1970-luvun alusta lähtien, niin käytännön viljelijänä (ilman luomu­tukea) kuin neuvojana. Myös minua harmittavavat laaja valvonta sekä yhä paisuvat säännöt.

Oma havaintoni oli, että luomusiemenen ja monet muut vaatimukset syntyivät samaan tahtiin luomutukien kanssa. Viranomaiset ”kaappasivat” luomualan, niin meillä kuin muissa EU-maissa, ja sääntötahti paheni 1990-luvun kuluessa.

Oman innostukseni sain aikoinaan niin A. I. Virtasen ”typpikotovaraisesta viljelystä”, Viikin opinto­piiristä kuin Kiinan- matkaltani vuonna 1976. Sen seurauksena ryhdyin kompostoimaan noin 100 000 kesäturistin makkilannat Uudessa Valamossa 1980-luvun alussa.

Silloiset biodynaamikot pitivät moista hyvinkin tuomittavana, ja sain heiltä lunta tupaani. Puhuivat degeneraatiosta, koska eräs R. Steiner oli joskus niin väittänyt. Kuten tiedämme, nyky-Suomessa asumisen jätteiden hyötykäyttö ei ole sallittua edes tavanomaisessa tuotannossa.

Mikä sitten häiritsi Sepon kirjoituksessa? Ei se, että luomuviljatilat joutuvat käyttämään viherlannoi­tuksen ”välivuosia”. Se nyt on vain niin.

Minua häiritsi ennen kaikkea se, ettei ymmärretty antaa arvoa luomukarja­tiloille. Juuri siinä on luomun ehdoton vahvuus!

Hyvinkin suuret karjamäärät pystytään hoitamaan tehokkaasti, ympäristö­ystävällisesti ja kannattavasti. Pohdittu viljelykierto, apilanurmet, lietelannan tarkka annostelu kierron aikana sekä tiukka ammattitaito tekivät näistä tiloista edelläkävijöitä jo ajat sitten.

Näyttö on harvinaisen vahva ja sitä on saatu jo pitkältä ajalta. Luomukarja­tilat ovat kriisinkestäviä sekä säästävät ympäristöä ja tuotantopanoksia. Kunnia ja vaikkapa Itämeri-palkinto heille kaikille!