Aluepolitiikkaa ei nimi pahenna

Yhteiskunnallisessa keskustelussa sanasta aluepolitiikka on tullut vahvasti latautunut termi. Aluepolitiikka halutaan usein ymmärtää elinkelvottomien alueiden tekohengityksenä, joka estää luonnollisen rakennekehityksen. Kun valtion investointeja ja avustuksia suunnataan isoihin kasvukeskuksiin, sitä ei olekaan nähty aluepolitiikkana, vaan aivan jotakin muuna.

Näinhän asia ei ole ollut, vaan aluepolitiikalla on pyritty yhteiskunnan toimesta turvaamaan koko maan kehittäminen ja edistää alueiden omia voimavaroja. Valtion mukanaoloa tarvitaan sekä kasvukeskuksissa että maaseudulla.

Ilman valtion vahvaa tukea olisivat Etelä-Suomen ja pääkaupunkiseudun viime vuosien väylähankkeet jääneet toteutumatta tai ne olisivat viivästyneet merkittävästi. Kukaan ei puhu tässä yhteydessä siltarumpupolitiikasta samalla tavalla kuin vastaavista investoinneista muualle Suomeen.

Aluepolitiikan tarpeet ja keinot ovat vuosien varrella muuttuneet, mutta tavoite on ollut koko ajan sama: koko maan voimavarojen käyttäminen. Kritiikistä huolimatta aluepolitiikka on vuosikymmenin varrella ollut tehokasta ja onnistunutta.

Suomi olisi nyt aivan toisenlainen, jos valtio ei olisi ollut perustamassa esimerkiksi metsä-, metalli-, sähkö- ja kaivosyhtiöitä sekä yliopistoja eri puolille Suomea. Nämä päätökset ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, että Suomesta on sadassa vuodessa tullut yksi maailman parhaista ja vauraimmista maista.

Elinkeinoministeri Mika Lintilän (kesk.) mukaan valtio haluaa päästä eroon entisestä aluepolitiikasta.

Aluepolitiikan sijaan Lintilä puhuu elinvoimapolitiikasta, jossa valtion tehtävänä on luoda edellytykset "elinvoimapesille" ja yritysten menestymiselle. Uusi elinvoimapolitiikkaa tarkoittaa sitä, että valtio tukee yksityisiä investointeja käyttämällä rahaa muun muassa koulutukseen ja liikenteeseen. (MT 12.9.)

Vaikka valtionyhtiöiden pääkonttorit sijaitsevat pääkaupunkiseudulla, on tuotannollinen toiminta maakunnissa. Samanlainen tilanne on monissa muissakin yhtiöissä.

Lintilä haluaa herättää keskustelua, pitääkö valtionyhtiöiden pääkonttorien sijaita toimialasta riippumatta pääkaupunkiseudulla. Lintilän mielestä pääkonttorin sijainti lähellä alan osaamiskeskittymää olisi usein kilpailukyvyn kannalta parempi. Tällaisia yhtiöitä ovat Lintilän mukaan esimerkiksi Patria ja Terrafame.

Yritykset – myös valtionyhtiöt – päättävät pääkonttorinsa sijainnista itse, mutta poliittisten päättäjien vallassa on valtion virastojen sijaintipaikka. Kokemukset ovat osoittaneet, ettei alueellistamispäätösten vieminen käytäntöön ole helppoa.

Esimerkiksi uuden Ruokaviraston sijoituspaikka on Seinäjoki, mutta suurin osa työntekijöistä jäänee edelleen Helsinkiin. Lääketurvallisuuskeskus Fimea päätettiin muutama vuosi sitten sijoittaa Kuopioon, mutta myöhemmin päätöstä muutettiin ja käytännössä valtaosa työntekijöistä pysyy Helsingissä. Sisäministeri Kai Mykkänen (kok.) päätti kesällä siirtää Kriisinhallintakeskuksen Kuopiosta Helsinkiin.

Puhutaan sitten aluepolitiikasta, aluekehityksestä tai elinvoimapolitiikasta, asialla on vahva suomalaisten tuki.

Tutkimuslaitos e2:n tekemän kyselytutkimuksen mukaan lähes 60 prosenttia vastanneista vahvistaisi maan eri osien kehittämistä, vain seitsemän prosenttia vähentäisi sitä. Ylen kesällä julkistaman tutkimuksen mukaan neljä viidestä suomalaisesta haluaa, että koko maa pysyy asuttuna. Suomalaisten mielestä koko maan asuttuna pitäminen on valtion tehtävä samoin kuin palvelujen turvaaminen.

Joidenkin mielestä kansalaisilta olisi pitänyt kysyä, paljonko he ovat valmiita maksamaan koko maan asuttuna pitämisestä. Ei kukaan ole kysynyt sitäkään, kuinka paljon suomalaiset haluavat maksaa keskittämispolitiikasta ja Suomen uudelleenrakentamisesta.