Keski-ikäinen mökkityyppi

Voin tulla uudelleen, kun täällä on edes suihku ja kunnon vessa, ilmoittaa 16-vuotias poikani, kun perheemme juhannuksenvietto alkaa olla ohi. Ymmärrän häntä, vaikka tiedänkin, että suihkua enemmän hän ikävöi tietokonettaan.

Itse elin 40-vuotiaaksi, ennen kuin päähäni pesi ajatus omasta kesämökistä. Sitä ennen sellainen ei olisi tullut mieleenikään.

Mieheni, joka on maalainen eli mökkien osaltakin itseäni järkevämpi, toivoi, että haaveeni menisi ohi. En ole hänen mielestään mökkityyppiä. Mutta ei se mennyt.

Aloimme vaivihkaa silmäillä kohteita Uudeltamaalta, Kanta-Hämeestä ja Varsinais-Suomesta kaksi vuotta sitten. Koronan vyöryessä päälle heittäydyimme rohkeasti ylikuumentuneiden mökkimarkkinoiden aallokkoon.

Melkoinen aallokko se olikin. Millainen ihminen haluaa ostaa parhaat päivänsä ainakin kaksi vuosikymmentä sitten nähneen oravansyömän röttelön hinnalla, jolla pääkaupunkiseudulta saa asunnon? Nätti järvi, mutta niin paljon korjattavaa, että maisemia ei ehtisi ensimmäiseen viiteen vuoteen edes katsella.

Aika moni halusi. Mökki-ilmoitukset hävisivät netistä samaa vauhtia kuin viruksen pelästyttämät ihmiset kaupungin kaduilta. Opimme pian, että ilmoituksia pitää olla valmis lukemaan joka päivä ja että mahdolliset tarjoukset on tehtävä heti – ja usein jopa liioitellusta pyyntihinnasta ylöspäin.

Toivoimme löytävämme paikan, joka on riittävän lähellä, jossa olisi puhdas järvi, ei liikaa remontoitavaa eikä mieluusti naapureita ihan vieressä. Kaikesta muusta olimme valmiit joustamaan. Mutta samaa halusi valtava määrä muitakin suomalaisia.

Toisena koronakeväänä en enää uskonut, että löydämme mitään omaan budjettiimme sopivaa. Valmistauduin vuokramökki-ilmoitusten selailuun ja kesään omalla takapihalla. Takana oli muutamia pettymyksiä, kuten viime hetkellä toiselle myyty piilopirtin tontti, jolle oli jo mökkipakettikin alustavasti sovittu.

Ajatus siitä, että ylikierroksilla oleva kuormittunut pääni rentoutuisi ainoastaan omalla laiturilla maaten ja kesäyössä alasti uimalla, muuntui realistisemmaksi. Jos en pysty purkamaan stressiä omassa kodissani, miten ihmeessä se onnistuisi mökilläkään?

Aloin kyseenalaistaa motiivejani ja sanoin ääneen hirveän tosiasian: enhän minä mökille koskaan edes ehtisi. Patistelin itseäni ymmärtämään, että perinpohjainen ja itsereflektoiva ihminen kohtaa tunteensa eikä kuvittele pakenevansa kesämökin suojaan asioita, joita ei voi paeta. Syytin typerästä mökkipakkomielteestäni politiikkaa.

Syntymäpäivänäni, kun Suomi äänesti kuntavaaleissa, mökkivahti piippasi viimeisen kerran. Alle puolitoista tuntia kotiovelta, metsätontti, kiva järvi, ja mikä parasta – ei lähinaapureita.

Vaalien jälkeisen maanantain iltana fyysisestikin lopen uupuneina saavuimme pihaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin teimme tarjouksen. Pysyimme budjetissamme ja remonttiinkin jäisi. Seuraavana päivänä sain mukavan viestin valiokuntaan: tarjous on hyväksytty.

Katselen kolumnia kirjoittaessani ikkunan takana huojuvia mäntyjä, loputtomalta tuntuvan helteen kimmeltämää järven pintaa. Mieheni maalaa mökin seinää. Laiturilta kuuluu lasten ääniä. Kohta suunnitellaan lounasta. Olisiko se taas salaattia, uusia perunoita ja jotakin grillistä?

Iltakävelyllä näin mäyräpariskunnan enkä tiennyt, kumpi oli enemmän hämillään, ne vai minä. Iltaisin koko perhe juoksee katsomaan kulman takana asustelevaa rupikonnaa, joka tulee tervehtimään. Aamuisin herään joutsenen tai jonkun muun linnun ääneen.

Olen varma, että mitään tämän parempaa ei voi olla. Olen täysin rentoutunut ihminen. Ilman suihkua ja kunnon vessaa.

Aamuisin herään joutsenen tai jonkun muun linnun ääneen.