UUTISTAUSTA Ukrainan opetuksia

Tasan viikko sitten osallistuin Helsingissä tilaisuuteen, jossa presidentti Vladimir Putinin edustaja selosti Ukrainan tapahtumia. Esitys oli viileän asiallinen ja hyvin perusteltu. Tuli selväksi, että Krimin niemimaa kuuluu Venäjälle, siitä ei ollut tarpeen enää edes keskustella. Avoinna oli vain kysymys siitä, mitä tehdä Ukrainan valtion loppuosalle.

Koska Ukrainalla ei Venäjän mukaan ole laillista hallitusta, se ei enää ole ”täysivaltainen kansainvälisen politiikan subjekti” – ei siis itsenäinen valtio. Siitä on tullut geopolitiikan objekti. Siksi Venäjän, EU:n ja Yhdysvaltain tulee istua yhteiseen pöytään ja sopia, mitä Ukrainalle tehdään.

Kun EU:n johtajat viime viikolla olivat koolla Brysselissä, kävi selväksi, ettei EU kykene estämään Krimin niemimaan liittämistä Venäjään, jos Putin niin haluaa. Ja miksei haluaisi, kun se kerran on otettavissa vain muutaman varoituslaukauksen hinnalla?

Poliittisesti EU:n johtajat asettuivat tukemaan Kiovan hallitusta lähes yhtä pontevasti kuin Kansainliitto aikanaan Suomea talvisodan puhjettua. Taloudellisesti EU oli valmis ukrainalaisia auttamaan, olivathan he sentään useita viikkoja puolustaneet EU:n arvoja mellakkapoliisia ja tarkka-ampujia pelkäämättä.

EU:n kunniaksi on sanottava, ettei se ainakaan vielä ollut valmis tarttumaan Venäjän tarjoamaan täkyyn Ukrainan jakamisesta. Mutta mitä ennakoivat hätääntyneet puheet, joiden mukaan kaikki mahdollinen on tehtävä sen estämiseksi, ettei asevoiman käytön aloittanut Venäjä vain joutuisi ”menettämään kasvojaan”?

Suomessa on helppo saada tukea ajatukselle, että Krimin niemimaa voidaan ihan hyvin antaa Venäjälle – pitäähän karhua jotenkin hyvitellä. Krimin venäläiset näyttävät liittämistä toivovan. He haluavat asiasta kansanäänestyksen, kun tulos voidaan taata venäläisten aseiden suojeluksessa ja kun pyssymiehet pitävät turhat tarkkailijat loitolla. Mutta riittääkö Krim Putinille – eiväthän Sudeettialueetkaan aikanaan riittäneet Hitlerille? Ja jos ei riitä, ketkä ovat vuorossa seuraavina?

Notkeaselkäisen myöntyväisyyden kanssa on jyrkässä ristiriidassa tapa, jolla presidentti ja hallitus maaliskuun 2. päivänä ottivat kantaa Ukrainan tapahtumiin. Lausuma oli hämmästyttävän rohkea ja selkeä. Sillä haluttiin asemoida Suomi lujasti läntisten demokratioiden leiriin. Mutta kyetäänkö linja pitämään, jos tilanne kiristyy ja kansan keskuudessa pelko saa vallan?

Venäjän toimiessa uhkaavasti Suomessa huudetaan aina apuun ”puolueettomuutta” – nyt siis irtautumista EU:n yhteisestä linjasta ja asettumista jonnekin Venäjän ja EU:n välimaastoon. Venäjälle se sopisi hyvin. Puolueettomuus palveli Suomea hyvin kylmän sodan aikana, mutta merkitsi toisissa oloissa itsepetosta. Tosiuskovaiset vannoivat 30-luvun lopulla pohjoismaisen puolueettomuuden nimiin vielä silloinkin, kun neuvostoarmeija oli jo ylittänyt rajan.

Kekkosen ulkopolitiikan todellinen perintö ei ole puolueettomuus vaan ulkopoliittinen realismi: linjan joustava mukauttaminen kansainvälisen tilanteen muutoksiin.

Nyt voi enää vain ihmetellä, miksei maan johto harkinnut vakavammin Naton jäsenyyttä Georgian sodan jälkeen, kun jäsenyys oli Suomelle vielä avoin. Jättäessään tilaisuutensa käyttämättä Suomi tuli samalla vahvistaneeksi Venäjän propagandan perättömän väitteen, jonka mukaan uusien jäsenten vapaaehtoinen liittyminen Natoon uhkaa Venäjän turvallisuutta. Enemmistö Suomessa uskoo väitteeseen yhä.

Suomalaiselle ulkopoliittiselle keskustelulle on ominaista, että poliitikkojen panos siihen on pitkään ollut olematon. Ulkopoliittinen kansanvalistustyö on jätetty muille. Erinomaisen esimerkin antoi kirjailija Jari Tervo, joka 3. maaliskuuta julkaisi Ylen nettisivuilla blogin otsikolla ”Sodan aattona”. Kirjoitus osoitti, että hän oli oivaltanut Ukrainan kriisin olennaisimmat piirteet tarkemmin ja osasi ilmaista ne selkeämmin kuin useimmat eduskunnan tai valtioneuvoston jäsenet.

Poliittisesti EU:n

johtajat asettuivat tukemaan Kiovan hallitusta lähes

yhtä pontevasti kuin Kansainliitto aikanaan Suomea talvisodan

puhjettua.«

Avaa artikkelin PDF