UUTISTAUSTA Surujen silta
Suvussani ei Viron poliittista historiaa juuri tunneta. Silti virolaisten tarinan muistavat kaikki. Kun se ensi kerran kerrottiin, paikalla olivat kertojan lisäksi tuolloin 14-vuotias poikani ja minä.
Elettiin Viron uuden itsenäisyyden ankeita alkuvuosia. Olimme autolla matkalla Tallinnasta maaseudulle. Ystäväni ajoi. Maisema oli tasaisen harmaa. Yhtäkkiä ystäväni aloitti synkän yksinpuhelun. Ihmettelin sitä, sillä minulle ei tarinassa ollut uutta.
”Vuonna 1939 Viro oli vauraampi maa kuin Suomi, kansainvälisempi ja sivistyneempikin”, ystäväni saneli.
”Tuli syksy ja tulivat kutsut Moskovan neuvotteluihin. Me taivuimme ensimmäisenä, sitten Latvia ja Liettua. Sitten tuli Suomen vuoro, se ei taipunut.”
”Alkoi sota – ja meillä oltiin niin tyytyväisiä. Taipumattomat suomalaiset tuhottaisiin omaa uppiniskaisuuttaan, kun taas me virolaiset, viisaasti Neuvostoliiton vaatimuksiin taipuneina, saisimme säilyttää rauhan ja vapauden.”
”Teiltä meni miehiä, nuoria miehiä parhaassa iässä, kymmeniä tuhansia. Syttyi jatkosota ja miehiä meni vielä toinen mokoma. Meille tuli miehitys ja alkoivat kyyditykset. Meitä oli vähemmän, mutta meiltä meni vielä enemmän – miehiä ja naisia, lapsia ja vanhuksia, läpi koko yhteiskunnan.”
”Te selvisitte sodasta maata ja miehiä menettäneenä, mutta vapaina ja itsenäisinä. Meillä miehitys jatkui 50 vuotta. Ja nyt menee ainakin sata vuotta, ennen kuin me jälleen olemme samalla tasolla kuin Suomi.”
”Minä olen miettinyt, ymmärtävätkö nuoret siellä Suomessa enää, mitä ne rintamalla olleet, nyt jo vanhat miehet oikein tekivät teidän puolestanne.”
Yksinpuhelu päättyi ja autoon laskeutui syvä hiljaisuus. Vasta hotelliin palattuamme poikani totesi lyhyesti: ”Isä, kyllä minä ymmärsin.”
Sen jälkeen olen kertonut tarinan jokaisessa tilaisuudessa, jossa hautaan on saateltu niitä suvun miehiä ja naisia, jotka olivat siellä silloin.
Saman tarinan, joskin monivivahteisemmin, kertoo Imbi Paju uudessa kirjassaan Suomenlahden sisaret. Hän kertoo sen uudelleen ja uudelleen. Kertojina toimivat hänen itsensä haastattelemat henkilöt, jotka ovat nuo ajat eläneet. Osan tarinoista hän lainaa muilta, unohtuneista päiväkirjoista, vähän luetuista muistelmista.
Paju on valinnut viisaasti. Jokaisen tarinan tarkoitus on etsiä vastausta pienten kansojen olemassaolon ja hengissä säilymisen arvoitukseen. Mitään suurta synteesiä ei synny, mutta jokainen tarina on kertomisen ja muistamisen arvoinen. Johtopäätökset vain on vedettävä jollain tarkemmin määrittelemättömällä subjektiivisella ja intuitiivisella tasolla.
Se lukijalle käy selväksi, että Kalevipoegin romanttinen, tammen laudoista Suomenlahden yli rakennettu Suomen silta, josta Lydia Koidula sittemmin kauniisti runoili, on monin kyynelin kasteltu surujen silta.
Paju ei tee historiantutkimusta. Silti hän kiukuttelee totiselle historiantutkijalle Martti Turtolalle, koska tämä on julkaissut epämukavia asioita presidentti Konstantin Pätsistä ja kenraali Johan Laidonerista.
Miksi kiukutella? En minäkään pitänyt, kun vasta pari vuotta sitten minulle kerrottiin, että Lapissa toimi sodan aikana Einsatzkommando Finnland ja että saksalaisilla oli Sallassa tuhoamisleiri. Sinne Suomen sodanjohto lähetti joukkojemme vangeiksi joutuneita, Saksan kannalta mielenkiintoisia venäläisiä politrukkeja, myös juutalaisia. Sallassa heidät kuulusteltiin ja ammuttiin. Mieluummin olisin edelleen uskonut professori Mauno Jokipiin raamatullista vakuutusta: Lapissa sota oli niin puhdasta kuin sota vain voi olla.
Kauan sitten, toisessa yhteydessä vanha viisas opasti minua: Todella tärkeitä asioita maailmassa on vain vähän – ja ne kaikki ovat suhteellisen yksinkertaisia. Tärkeistä asioista tärkein on muisti. Se pitää meidät ihmisinä. Kadonneen ajan muistojen palauttajana Imbi Paju tekee meille, suomalaisille ja virolaisille, suuren palveluksen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
