Virtuaalinen esiintyminen sai kokeneen kuorolaisen kiemurtelemaan kiusaantuneena – mutta onneksi vain hetkeksi

Koronakevät on laittanut myös harrastustoiminnan uusiksi. Kun live-harjoitukset ja konsertit on peruttu, täytyy keksiä jotain digitaalista.
Virtuaalikuoro
Yli tuhat laulajaa yhdisti voimansa, kun Virtuaalikuoro esitti oman versionsa Pidä huolta -kappaleesta.

Olen laulanut kuorossa suurimman osan – laskutavasta riippuen jopa yli kaksi kolmasosaa – elämästäni. Musiikkiluokalla kuororiviin rynnännyt lapsi kasvoi tyttökuorolaisesta nuorisokuorolaiseksi. Ja sitten ei-enää-niin-nuorisokuorolaiseksi. Nykyään laulan kahdessa kuorossa. Toinen on synnynpaikkakunnallani, kun taas toinen edustaa osakuntaa, johon juureni eivät liity ilmeisesti mitenkään, kunhan kaverin kautta päädyin laulamaan mukavaan porukkaan.

Jos tämä kevät olisi sujunut kuten vielä helmikuussa luulin, esittäisin perjantaina ja sunnuntaina valtavan upeaa kuoroteosta kolmen kuoron sekä orkesterin yhteiskonsertissa. Alkukauden harjoittelu meni ainakin jollain tavalla hukkaan, kun raksitin esitykset yli kalenteristani ja hautasin kuoronuotit pettyneenä vaatehuoneen perukoille.

Aivan täysin lauluton ei tämäkään kevät ole ollut. Päädyin mukaan Virtuaalikuoroon, joka julkaisi viime lauantaina version Pidä huolta -kappaleesta. Samanlaista keikkaa edeltävää täpinää ei tuon videon julkaisu aiheuttanut kuin tavallinen live-kuorokeikka, mutta projekti opetti kyllä valtavasti. Lähinnä itsestäni ja omista epävarmuuksistani.

Normaalisti kuorossa voi upottautua massaan. Jos henki loppuu kesken pitkän nuotin, voi aivan salaa tehdä pienen kuorohengityksen ja jatkaa pökertymättä eteenpäin. Jos se oman stemman vaikea nuotti ei tahdo millään jäädä korvaan, saa vierustoverilta varmasti tukea. Ja kaikkein viimeisimpänä sitä ajattelee, mihin asentoihin oma naama vääntyilee laulaessa. Virtuaalikuorossa tilanne on aivan toinen.

Nauhoitin oman osuuteni makuuhuoneessani. Nuottitelineelle oli viritetty tabletti, jolta seurasin nuotteja ja sen vieressä kännykkä ikuisti laulusuoritukseni. Ai kauhea miten kuumottavaa! Videolta huomasi jokaisen epävarman hetken ja väärään kohtaan osuneen hengityksen. Ja voi taivas, tuoltako minä näytän laulaessani! En ole varmaan koskaan tuijottanut etuhampaitani niin paljon kuin videopätkääni nauhoittaessa. Tältäkö tuntuu urheilijoista, jotka analysoivat videoituja harjoituksiaan sekunti sekunnilta?

Kun lopullinen versio kappaleesta julkaistiin, katosivat omassa päässä velloneet huolet. Yli 1100 laulajan joukosta en onnistunut edes bongaamaan itseäni epävarmoista hengityksistäni ja suurista etuhampaistani puhumattakaan. Kuten tavallisissakin kuoroesityksissä oma ääneni sulautui yhteen muiden kanssa. Kukaan ei noussut toista enemmän esille, vaan siinä me yhdessä lauloimme.

En toivo, että jatkossa joudun säännöllisesti virittämään kameraa nuottitelineelle ja venkoilemaan kiusaantuneena omia epäonnistuneita otoksiani katsellessa. Toisaalta juuri nyt tuntuu silti aika mukavalta katsella kuorolaisten yhteisponnistusta. Enpä ole koskaan ennen tainnut laulaa 1119 kuorolaisen kanssa samaan aikaan äänissä.