Syrjäkylillä on käsillä vuoden sosiaalisin aika

”Maailma on herännyt talviunilta ja viljelijät pörräävät pelloillaan kuin kevään huumaamat kimalaiset”, toteaa Sari Jaakola. Kuva: Sanne Katainen

Koti|Koti

11.5.202618:00

Kolumni

Sari Jaakola

Rakastan ajaa kylän lävitse toukotöiden aikaan. Maailma on herännyt talviunilta ja viljelijät pörräävät pelloillaan kuin kevään huumaamat kimalaiset. Isännät ja emännät sinkoilevat lohkolta toiselle kipinät kantapäissä ja kiirettä helpottamaan on kaivettu naftaliinista tilan kaikki kynnelle kykenevät apuvoimat.

Vanhaisännät kyntävät, kylvävät, jonottavat varaosatiskillä ja hitsaavat kiireellä kokoon kesken töiden hajonneita koneita.

Vanhaemännät hoitavat tenavia päiväkotituntien ylitse venyvinä työpäivinä viljelijäpuolisoiden rullatessa pellolla niin pitkään, kuin kelit sallivat. He kuskaavat pelloille evästä, ettei touontekijöiden tarvitse keskeyttä töitään. Tarvittaessa hyppäävät myös traktorin rattiin. Nuoriso lintsaa koulusta minkä ehtii päästäkseen mukaan töihin.

Sydämessä läikähtää lämpimästi, kun auton ikkunasta näkee tomuisissa työvaatteissa työkoneisiin nojailevat maajussit juttelemassa, murehtimassa, ryystämässä kahvia ja haukkaamassa hanakasti eväsleipää.

Siinä seisotaan hiljaa yhteisymmärryksen vallassa, sauhutaan päällä olevasta tilanteesta, vaihdetaan kuulumisia männäviikoilta, ehkä koko talvikaudelta.

Kyläteillä on kerrankin ruuhkaa, kun traktorit risteilevät pelloille ja pois. Päivät pääksytysten saa olla hanska pystyssä moikkailemassa vastaantulevia tuttuja ja naapureita. Meillä syrjäkylillä on käsillä vuoden sosiaalisin aika!

Toukotyöt tuovat yhteen niin perheen kuin kyläyhteisönkin. Koneita lainaillaan, urakoitsijan puhelin pirisee ja asioita tehdään yksissä tuumin. Vaikka jokaisen tilan touot ovat tilakohtainen työ, asia on kaikkein kollegojen yhteinen ja ilmassa leijuu joviaalisuuden henki.

Vaikka on kiirettä ja kireääkin, on silti myös tekemisen ilo ja jämerä ammattiylpeys. Me tuotamme ruokaa. Me osaamme. Me olemme korvaamattomia. Me elämme unelmaa.

Idyllin taakse kätkeytyy ikävästi se tosiasia, ettei tiloilla ole varaa palkata tarvittavaa työvoimaa sesonkien ajaksi, vaan ruoantuotanto pyörii talonväen lisäksi ilmaistyövoimalla – niillä vanhaisännillä ja -emännillä, sekä traktorinajoikäisellä nuorisolla.

Itsekkäästi ajattelen silti, että näinä yksilöllisyyden luvattuina aikoina sukupolvien yhteinen työnteko on mahtava asia. Se pitää vanhan voiman mielen virkkuna ja tuulettaa toivottavasti heidänkin viljelyasenteitaan. Se auttaa nykyistä viljelijää työvoiman ja elämänkokemuksen muodossa. Se opettaa ja innostaa uutta sukupolvea maatilan töihin ja vastuuseen.

Konflikteilta ei voi säästyä. Se on luonnonlaki, kun saman tilan pelloille ja perinteisiin ängätään kolme sukupolvea yhtä aikaa – olkoonkin, että henki on hyvä ja tavoite yhteinen.

Vanhemman sukupolven voi olla vaikeaa käsittää, miksi ihmeessä nykyinen viljelijä haluaa käyttää maaperämikrobeja lisääviä viljelymenetelmiä, kun tarjolla olisi vihreän vallankumouksen kemiaa ja komeita koneita.

Samalla unohtuu sujuvasti, kuinka samanlainen jupina käytiin lävitse omien vanhempien kanssa, kun itse päivitti kauramoottoria polttomoottoriin ja laittoi navettaan lantaraapan.

Me voimme vain kuvitella, millaisia keskusteluja itse käymme tilojemme jatkajien kanssa. Toivoa sopii, että olisimme oppineet jotain omista kokemuksistamme. Maailma ja maanviljelys elävät ajassa, muuttuvat ja menevät eteenpäin, halusimme tai emme.

Tänä keväänä toukotyöonnea varjostaa maailmantilanne. Tuotantopanokset ovat kallistuneet ja uutiset viljelijöiden ahdingosta, viljelyinnon hiipumisesta ja tuotannon minimoimisesta eivät ole voineet jäädä huomaamatta.

Kyllähän se jotenkin selkäpiitä karmii, kun samaan aikaan tuotannon vähentämisen kanssa keskustellaan vakavin ilmein huoltovarmuuden merkityksestä. Miten se yhtälö saadaan toimimaan? Miten ruoka riittää tulevaisuudessa kaikille, jos alalle ei ole tulijoita eikä ruoalle tuottajia?

Kenenkään sitä ei silti pidä eikä tarvitse omasta pussistaan tuottaa. Vaikka kuinka vaalimme työllämme maaseudun elinvoimaa, maisemaa, luontoa ja elämää, tämä on myös yritystoimintaa.

Ei kukaan muukaan maksa työpaikalleen saadakseen tulla töihin. Miksi meidän pitäisi?

Työssämme vuorottelevat hektiset sesongit ja pätkät rauhallisempaa elämää. Kiireaikoina mennään samoilla silmillä monta vuorokautta putkeen, eikä tunnu missään. Tai siis tuntuu. Rutistuksen lopussa se tuntuu onnistumisen euforiana – tein sen, wuhuu!!

Tästä riehumisesta on kuitenkin palauduttava, muuten palaa piirikortti. Meillä on itse kullakin omat tapamme latautua. Jollain se on sauna, jollain ohjelmasarjamaraton, jollain jotain muuta.

Oli se konsti mikä tahansa, se kannattaa käyttää. Sen verran tässä vuosien varrella on oppinut, että kukaan muu näitä meidän töitä ei tee. Jos itsensä rikkoo, työkkärissä ei ole jonoksi asti korvaajaa yrittäjälle.

Nyt on kuitenkin käsillä jälleen uuden alku. Kevät. Kasvukausi. Laidunkausi. Muuttolinnut, hiirenkorvat, alkukesän kuohuva vehreys. Se hetki, kun vannas painuu talven jälkeen multaan, siemen tipahtaa vakoon, oras nousee pintaan.

Otetaan siitä kaikki irti! Nautitaan siitä kaikin aistein ja näytetään kaikelle kansalle, kuinka me tänäkin kesänä pistämme pellot kukoistamaan ja ruokaa tulemaan. Lepäillään sitten syssymmällä. Nyt työhynttyyt niskaan ja traktorilla kohti maalaisromantiikkaa!