Ruotsalaisia käy taas kateeksi – Suomen raveissa ratti hukassa

"En usko, että Ruotsin vahvalla ravitaloudella on sen vaikutusvaltaisempia sanansaattajia kuin meilläkään. Mutta jollain tavalla naapurissa on saatu ääni kuuluviin", kirjoittaa MT Ravinetin Riku Niittynen.

Miksi ruotsalaiset aina onnistuvat, mokomat hannuhanhet? Korona-aika sinetöi Ruotsin ravirahoituksen nousun taivaisiin – Suomessa tämä karu aika sahaa oksan poikki lopullisesti.

No, ei se ole pandemian vika, ei hevosten eikä edes ruotsalaisten, että Suomen raveilla menee huonosti. Ruotsissa 1970-luvulta V75-lauantaipelin nousun myötä alkanut kehitys on johtanut siihen, että ravit ovat iso ja tunnustettu laji naapurimaassamme. Sen rahoitus on turvattu voimakkaan ravipeliyhtiön kautta.

Kun perusta on vankka, ei edes monopolin murtuminen haittaa. Ruotsissahan siirryttiin lisenssijärjestelmään rahapeleissä vuoden 2019 alussa. Naapurin ravipeliyhtiö päinvastoin vahvisti asemiaan. Ruotsin ravipelifirma ATG sai vapaamman kilpailun myötä muitakin rahapelejä myytäväkseen ja kauppa käy entistä hanakammin.

Korona ei liioin lyönyt kapuloita rattaisiin, päinvastoin! ”Raviteollisuus” naapurissa onnistui vuosi sitten kriisin iskiessä osoittamaan roolinsa vastuullisena toimijana ja ihmisten työllistäjänä toisin kuin muualla. Naapurissa rattaat pysyivät pyörimässä. Kaikkialla muualla ne pysähtyivät.

Kun muu urheilu ja ajankulu ihmisille oli pannassa, ravipelaaminen Ruotsin kohteisiin nousi uusiin sfääreihin, ja siellä se on pysynyt. Ravipelit Ruotsissa ja Ruotsiin ovat ennennäkemättömän suosittuja – myös Suomesta.

Ruotsissa ravitalous on uskottavana toimijana onnistunut pitämään kauhan, jolla se ammentaa varoja kilpailutoiminnan ja hevoskasvatuksen pyörittämiseen, omissa käsissään. Näinä aikoina tuntuu, että ruotsalaisten ravi-ihmisten käsissä on suorastaan kuokka. Palkinnot nousevat naapurissa – samoin kasvattajarahan nostosta uutisoitiin vuodenvaihteessa.

Sillä aikaa Suomessa: ravitalous luovutti ravipelit, joilla se ammensi rahaa lajille, vuonna 2017 Veikkauksen ja ministeriöiden käsiin. Poliittisen painostuksen alaisena, mutta luovutti yhtä kaikki. Oli jos jonkinlaista argumenttia perusteluina. Ruotsiin verrattuna se tosiaan oli alun perinkin vain lusikka – ei kauha, eikä missään nimessä suokuokka.

Aika on huono ja palkinnot Suomen raveissa tulevat laskemaan väistämättä. Isojen palkintojen osalta ne laskivat jo. Veikkauksen rahapelibrändi on vielä juuri nyt kovan kritiikin kohteena – ravipelit siellä joukossa osittain syyttäkin. Rahapelituottoja ja ennen kaikkea niiden jakoa ollaan viemässä valtion budjettiin. Hevosmaailman ruohonjuuritasolta katsoen tuntuu, että tuo pieni lusikkakin on katoamassa näkyvistä. Kuka pudotti sen kaivoon?

Hevosten juoksukilpailut ovat maailmalla urheilumuoto, josta on perinteisesti lyöty vetoa. Se on ollut laji, joka generoi itse palkintorahansa vedonlyönnin tuottamasta ylijäämästä: ammattilaislaji jo ajanlaskumme alusta saakka!

Toiminnalla on tosiaan jopa monituhatvuotinen historia. Se on kulttuuria, siinä missä kaikki muukin, vaikka moni ei asiaa näin mielläkään. Valtakunnan päälehden yleisönosastossa esimerkiksi taannoin vaadittiin hevosten vapauttamista ilkeiden ravi-ihmisten ikeen alta. Valitettavasti, tämän vaatimuksen kannalta, kelloja ei pysty kääntämään 6000 vuotta taaksepäin. Hevonen, joka silloin kesytettiin, ei ole sama hevonen, jolla tänään ajetaan kilpaa kaikilla mantereilla.

Hevonen kilpaili jo villieläimenä paikastaan laumassa. Se on jalostunut ihmisen kumppaniksi ja käyttötarkoituksiinsa. Se voi parhaiten, kun saa tehdä sitä minkä osaa, ihmisten hoidossa. Luonnossa nämä hevoslajit eivät enää selviydy. Hyvä että keskustellaan, kunhan ollaan itse mukana keskustelussa: mieluusti faktaan perustuvin argumentein!

Jos halutaan lakkauttaa hevoskulttuuri, pitää kysyä lakkautetaanko kaikki muukin kulttuuri, teatterit, kaupunkikulttuuri, maanviljelys, kirjallisuus, musiikki ja kuvataide? Tarvitaanko niitäkään vai ilmentävätkö nekin vain ihmisen omahyväisyyttä?

Suomen ravikilpailujen ja hevoskasvatuksen taloudellinen perusta annettiin siis toisaalle 2010-luvulla. Annettiin pois lajin rahoituksen järjestäminen, markkinointi ja muun muassa televisioajasta päättäminen. Rahoitus onkin tässä ajassa saatu ennennäkemättömään solmuun. Raviradat ovat esimerkiksi menettäneet lopullisesti intressinsä rahapelien myyntiin. Niiden taustavoimat miettivät nyt hiljaa itsekseen miksi ja ketä varten raveja järjestävät? Taskut tyhjinä, isot kiinteistöt tyhjinä kumisten jo ilman pandemiaakin. No, juuri nyt eivät ketään varten. Paikan päällä ovat vain kilpailijat ja toimihenkilöt. Televisioyleisöä varten tietenkin, toki. Kun koronan varjo väistyy, on silti isoja kysymyksiä edessä.

Hevosalan ohjat ovat joka tapauksessa menossa entistä kauemmas lähtökohdastaan. Suunnitellaan rahapelituottojen uudelleenjakoa valtion budjetin raameissa. On helppo nähdä, mihin kehitys johtaa. Saadaan aikaiseksi lisää byrokratiaa asian ympärille ja jonain päivänä ei kovin kaukana tulevaisuudessa joku muita arvoja edustava johtava poliitikko tokaisee: tarvitaanko tuota enää ollenkaan?

Rahaa on aina liian vähän ja jos sitä kylvetään tuuleen, hukkuu loputkin. Näyttää että se lusikka - edes teelusikka – on varmuudella hukattu pohjamutiin, punaisen langan ohessa. Joskus 1000 vuoden päästä arkeologi löytää ruokailuvälineen ruostuneiden jenkkikärryjen vierestä ja ihmettelee, mihin näitä tarvittiin?

Suomen ravitalouden alasajoa vain vauhdittaa naapurin vetovoima. Pelieurot suuntautuvat Ruotsiin, osaaminen ja työvoima samoin. Panostukset hevoskasvatukseen EU:n liittovaltiossa (kuinka kauan sekään tosin enää sätkii?) suuntaavat muualle. Miksi kasvattaa enää hevosia Suomen autonomisessa tasavallassa, kun naapuriläänissä Ruotsissa tai Ranskassa mahdollisuudet ovat eri luokkaa, moninkertaiset? Ohjastajissa, valmentajissa ja hevosenhoitajissa muuttoliike länteen on ollut nähtävissä jo vuosikymmeniä. Laji kuihtuu omaan mahdottomuuteensa.

Hevosihmisiksi tunnettuja suomalaisia poliittisia päättäjiä, vallanpitäjiä, löytyy hallitusta, eduskuntaa ja europarlamenttia myöten. En usko, että Ruotsin vahvalla ravitaloudella on sen vaikutusvaltaisempia sanansaattajia kuin meilläkään. Mutta jollain tavalla naapurissa on saatu ääni kuuluviin. Suomessa he eivät vain pidä meteliä itsestään ja lajistaan.

Naapurissa alan maine on parempi ja suu on uskallettu avata. On ehkä lyöty nyrkkikin pöytään tiukan paikan tullen? Vedottu vaikkapa alan isoon työllistävään ja maaseutua elävöittävään vaikutukseen. Osoitettu toiminnan olevan vastuullista.

Tämä on pessimistinen kirjoitus, jossa ei juuri toivoa luvata. Kuten tunnettua, kukaan ei sittenkään ole sellainen optimisti kuin hevosihminen. Niinpä minäkin, alakuloni syövereissä, elättelen vielä seitinohutta toivoa. Jospa joku siellä Arkadianmäellä tai vaikka Brysselissä kuulisi ja lähettäisi ohjat pikaisesti takaisin. Edes vähän, edes kahteen sormeen?

Kilpailevilla vapaa-ajanteollisuuden ja kulttuurin aloilla ei silti olisi huolta raviurheilulle menetettävistä markkinoista. Älkää peljätkö, te muiden alojen osaajat! Me hevosihmiset olemme aina olleet hyviä kadottamaan omat mahdollisuutemme ihan itse. Kauhamme, lusikkamme, ohjamme, oksan, miten vaan.