Oletko joskus miettinyt, onko tekemisessäsi mitään järkeä?

"Kun kiire täyttää päiväsi, muista ottaa hetki itsellesi. Katso hevosta", kirjoittaa vierasblogissa Seidi Koivusalo.

Jokainen hevosihminen joutuu joskus kokemaan epäonnistumisia. Joskus voi tuntua, että kaikki epäonnistumiset ja vastoinkäymiset tapahtuvat samaan aikaan. Kun nousee aamulla huonosti nukutun yön jälkeen kuudeksi talliin, raahaa heinät tuulessa ja tuiskussa tarhoihin keräten korsia silmistään ja kuljettaa tuulesta riemastuneita siivet selkäänsä saaneita hevosia peilijäätikköä pitkin tietäen, että jo vartin päästä loimet ovat läpimärkiä, motivaatio voi olla koetuksella. Kun tähän päälle yhdistetään se, että ajopaikat ovat kelin vuoksi huonossa kunnossa ja illan raveista tulee matkaan kuraiset varusteet, hylätty pitkä laukka ja ontuva hevonen, on kuormaa kasaantunut yhdeltä päivältä jo ihan tarpeeksi.

Hevosihminen nousee tuosta. Hän pesee kuraiset kilpavarusteet ja kylmää turvonneen jalan. Kuka muu sen tekisi? Hevonen ei anna meille mahdollisuutta jäädä tuleen makaamaan. Se odottaa siinä käytävällä, katsoo sinua ja parhaimmillaan hoputtaa sinua kuoputtamalla lattiaa. Siinä ei auta muu kuin ottaa itseään niskasta kiinni ja toimia.

Seuraavana päivänä hyvin nukutun yön jälkeen hevosihminen huokaisee helpotuksesta, kun klinikalla sanotaan, että tuoreen pienen hankosidevaurion kuntouttamisen ennuste on hyvä ja hevosen saa täysin terveeksi. Sitten jalka kuntoutetaan eikä tuota huonoa ravipäivää enää muisteta.

Meillä ihmisillä on usein suuria suunnitelmia tulevaisuuden varalle ja se on hyvä asia. Mutta jos tulevaisuuden pohtiminen on kaiken ajattelemisen keskipiste, meillä unohtuu jotain todella oleellista. Kun kiirehdimme töidemme parissa ja juoksemme paikasta toiseen pää kolmantena jalkana, saatamme unohtaa itsemme ja sen, että meillä on elämä ja sen elämisen aika on nyt. Täysissä voimissaan ihminen ei välttämättä osaa edes kuvitella, että suunnitelmat voisivat muuttua radikaalisti ja kaikki kiire voi lakata halusit sitä tai et.

Minulle tapahtui helmikuussa täydellinen pysäytys. Vielä helmikuun alkupuolella siivosin karsinoita, hoidin hevosia ja tein lihaskalvokäsittelyitä. Yhdessä yössä kaikki kuitenkin muuttui, kun menetin toisen käden ja jalan toimintakyvyn keskushermostoon vaikuttavan sairauden seurauksena. Eilen vielä ruokin hevosia ja tänään en päässyt liikkumaan ilman hoitohenkilökunnan avustusta.

Tilanteen muuttuessa radikaalisti, mielen valtasi shokki ja epätoivo. Mitä jos en enää koskaan pysty elämään samanlaista elämää kuin aiemmin? Mitä jos en enää koskaan pääse tekemään sitä mitä rakastan, hoitamaan hevosia?

Kun kriisin alkuvaihe oli selätetty, sisälläni vahvasti lapsuudesta asti asunut hevosihminen heräsi taas henkiin. Aloin tekemään lääkäreiden, fysioterapeuttien ja muiden alan ammattilaisten antamien ohjeiden mukaan töitä kuntoutumiseni eteen. Vaikeiden hetkien tullessa, mieleeni palasi muisto tallilta, kun kävelyttelin elämäni hevosta tietä pitkin ja annoin sen välillä haukata ruohoa matkan varrelta. Tunnistan taas mielenmaiseman, jossa hevonen odottaa, että hoitaja toimii ja tarttuu kylmäpussiin. Heikolla hetkellä päätin, että jokainen askel avustettuna tai ilman, on askel jonka otan kohti hevosia.

Neljäs kuukausi on käynnistynyt sairaalassa mutta viimein kotiutuminen häämöttää näköpiirissä. Käden toiminta ja kävelykyky eivät ole vielä palanneet, mutta edistystä on tapahtunut pala kerrallaan. Pienet nopeat vierailut pyörätuolin kanssa tallilla ovat nostaneet voimavarat huippuihinsa ja omat harjoitteet sujuvat. Tavoitteeni on palata mahdollisimman normaaliin elämään, mutta en koskaan palaa siihen elämään, jota elin ennen tätä tapahtumaa. Palaan uudenlaiseen elämään, jossa kuuntelen ja seuraan sitä, mitä hevonen opettaa elämästä.

Miksi kirjoitan näin koko Suomen hevos- ja ravikansalle?

Sinä olet saanut lahjan ja se lahja seisoo tallissasi tai tarhassasi. Sillä lahjalla on neljä jalkaa ja se odottaa sinua saapuvaksi joka päivä. Nouset sen vuoksi aamuisin ja teet kaikkesi sen eteen, että se voi hyvin. Se lahja on hevonen.

Kun kiire täyttää päiväsi, muista ottaa hetki itsellesi. Katso hevosta. Se elää tässä hetkessä ja ilahtuu pienistä hyvän murusista joita sen elämään ripotellaan. Se ei sure elämätöntä päiväänsä.

Kuule, sinä sitkeä hevosihminen. Olet sitten urasi alkutaipaleella tai missä tahansa vaiheessa, sinä olet sitkeä ja sisukas. Minä tiedän sen. Jos ja kun tulet kokemaan epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, sinä selviät niistä, etkä kaadu. Jos kaadut, sekin on ihan okei. Mutta tiedän, että sinä nouset jaloillesi, pyyhit pölyt housuistasi, teet uuden suunnitelman ja lähdet sitä kohti.

Minun silmissäni sinä ansaitset kunniamerkin suomalaisesta sisusta ja diplomin vilpittömästä rakkaudesta eläintä kohtaan. Katso itseäsi peilistä ja ole ylpeä. Kun tunnet hevosen - olet vahvempi kuin uskotkaan.

Seidi Koivusalo

Kirjoittaja on työskennellyt hevosenhoitajana ja pitää nykyisin Lähtö hyväksytty -blogia, joka löytyy myös Instagramista.