Kuka maksaa viulut?

Ravivalmentaja Etta Pakkanen huomauttaa, että liian moni ravivalmentaja ei ole laskenut omalle työlleen hintaa. Kuva: Anu Leppänen

Yleinen kustannustason nousu puhuttaa ja kurittaa koko kansaa. Erityisen kovasti tämä on iskenyt talliyrittäjiin, eli pikkuhiljaa välillisesti myös hevosenomistajiin. Isot kiinteistöt kuluttavat paljon sähköä, alustojen kunnossapitoon palaa polttoainetta, kuivikepula korottaa hintoja nopealla tahdilla ja rehujen hinnat kohoavat muun muassa lannoitteiden hintojen nousun myötä.

Ravivalmennuksen kannattavuudesta on Suomessa tehty toistaiseksi hyvin vähän tutkimusta, mutta jo taakse jääneen vuoden 2022 aikana niitä tehtiin opinnäytetöiden muodossa kaksi – Tia Malinen aiheenaan ”Ammattimaisen ravihevosvalmennuksen kannattavuus Suomessa” ja minä case-tapauksena ”Ravivalmennusyrityksen kannattavuus ja talouden hallinta”. Molemmissa töissä tehtiin pitkälti saman suuntaisia havaintoja.

Ravivalmennuspalvelun hintataso on pysynyt vuosia samana ja hintakilpailu näkyy markkinassa siinä määrin, että suuria eroja ravivalmennuksen hinnassa eri valmentajien välillä harvoin esiintyy. Henkilökohtaisesti nostan hattua niille valmentajille, jotka ovat uskaltaneet hinnoitella itsensä ulos hintakilpailusta.

Kun hinnat laahaavat inflaatiokorotusten puuttumisen ja kustannusten nousun vuoksi reilusti jäljessä, on niiden muuttaminen kannattavalle tasolle todella vaikeaa. Malisen opinnäytetyötutkimuksessa haastateltujen valmentajien hintahaitari oli tuhannen euron molemmin puolin. Heitin itse puolilonkalta syksyn Toto TV -studiovierailussa, että kaikkien kustannusten kattamiseksi valmennusmaksun pitäisi olla 1 500:n euron tienoilla. Malinen tuli samaan johtopäätökseen. Prosentuaalisesti puhutaan siis isosta korotuksesta.

Samalla olemme saaneet huomata, että kilpailevien hevosten määrä on laskussa. Hevosen omistaminen on jo ennestään ollut kallis harrastus, eivätkä kohoavat valmennusmaksut ja laskeva palkintotaso kannusta satsaamaan enempää. Tätä kompensoimaan ovat nousseet kimppahevoset ja yhteisomistajuus.

Jo nyt on huomattavissa, että kimppahevosistakin ostetaan mieluummin parin prosentin osuuksia perinteisen 10:n prosentin sijaan. Tästä voidaan päätellä, että tämä asiakasryhmä näkee hevosen omistamisen nimenomaan harrastuksena, eikä sijoituksena. Itse uskaltaisin kuitenkin sanoa, että raviurheilu vaatii urheilullisen tason säilyttääkseen myös niitä ihmisiä, jotka ovat valmiita satsaamaan hevoseen enemmän rahaa. Nämä ihmiset odottavat sijoituksellensa tuottoa siinä missä ravivalmentajienkin pitäisi. Tästä päästään asiakassegmentteihin ja erilaisiin palvelumalleihin, jotka vaatisivat jo oman kirjoituksensa.

Viestintä on asia, joka puhuttaa kimppaomistajien keskuudessa ja jonka sudenkuoppia olen itsekin joutunut todistamaan – ja myös toteuttamaan. Mielestäni ei olisi ollenkaan hassumpi idea, jos esimerkiksi Hippos rakentaisi yhtenäisen viestintäalustan valmentajia varten. Olin jo melko pitkällä oman suunnitelmani kanssa, kunnes tajusin, että yli 20 000:n euron investointi viestintään yksittäisenä toimijana olisi nykytilanteessa kohtuuton riski. Vaikka asiakashankinta on yrittäjien vastuulla, on hevosenomistajien ja kilpailevien hevosten määrän nousu myös Hippoksen intresseissä.

Liiketoiminta on kestävää ainoastaan silloin, kun sen tuotot ylittävät kustannukset. Valmennustoiminnan suurimmat kustannuserät muodostuvat hevosmäärästä riippuen henkilöstökuluista ja toiminnan ostoista, erityisesti rehuista.

Hevosenhoitajien palkkataso ja työn kuormittavuus ovat herättäneet paljon keskustelua – mielestäni ihan syystä. Työajat venyvät väkisin, kun asiat tehdään hevosten kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Henkilökunta ansaitsee työstään palkkion, joka vastaa sitä antaumusta ja vastuuta, joka hevosenhoitajien päivittäiseen elämään kuuluu.

Erityisen huolestuttavaa on, että Malisen haastattelututkimukseen osallistuneista valmentajista yksikään ei ollut laskenut omalle työllensä hintaa. Surkuhupaisan tästä yhtälöstä tekee se, että useissa yhteyksissä ammattiravivalmentajia pidetään roistoina ja häikäilemättä voittoa tavoittelevina. Puhun nyt vain omalla suullani, mutta jos tässä jotain lähdettäisiin ryöstämään, ryöstäisin pankin. Tämä siitä huolimatta, että olen hinnoitellut myös oman työpanokseni - se vain on ensimmäinen, josta lähdetään tiukan paikan tullen tinkimään.

Kokonaisuudessaan kuvio on äärettömän moniulotteinen, kuten tästä laidasta toiseen hyppivästä tekstistäkin voi päätellä. Ravivalmennustoiminnan on oltava henkilöstökuluista huolimatta kannattavaa ja myös yrittäjän on saatava tehdystä työstä korvaus. Tämä on ehdoton minimi ja absoluuttinen fakta, jos ammattimaisen ravivalmennustoiminnan halutaan jatkuvan Suomessa. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että hevosen pito ammattivalmentajalla tulee olemaan suurelle osalle ”yksinäisistä” hevosenomistajista liian kallista. Tähän huutoon on jo vastattu kimppaomistamisella. Mutta miten tämä yhtälö ratkaistaan ja kuka ne viulut lopulta oikeasti maksaa?

Nouseva kimppaomistamisen trendi tarkoittaa sitä, että ammattimaiselle ravivalmennuspalvelulle on jatkossa entistä enemmän tarvetta ja kysyntää. Voidaan siis todeta, että valmennuksen hintojen rajukin nousu on väistämätöntä. Kimppahevosten lisääntyessä voi muodostua myös tarve tallikohtaiselle tai joidenkin tallien yhteiselle viestintää hoitavalle henkilölle. Tämä korottaisi hintoja entisestään, mutta toisaalta nostaisi asiakkaiden kokemaa arvoa.

Olemme päässeet siihen, että hevosen omistaja tai omistajat maksavat tämän entistä suuremman valmennusmaksun. Sivusimme jo sitä, että kimppaomistaminen ja pienenevät omistusosuudet kertovat omistamisen harrastemaisuudesta. Mutta entä ne, jotka omistavat hevosia odottaen sijoituksellensa tuottoa? Vaikka omistaminen voidaan aina nähdä jossain määrin harrastuksena, tulisi hevosenomistajilla olla realistiset mahdollisuudet +-0 tulokseen.

Jotta hevosenomistaja voisi saada sijoituksellensa tuottoa, on palkintotason oltava kohdallaan. Mikäli valmennusmaksut nousisivat 1 500:n euron tienoille, hevosenpidon kustannukset omistajalle olisivat minimissään 18 000 euroa vuodessa. Kovinkaan moni Suomessa kilpaillut hevonen ei tätä kausittain tienaa.

Puhun jälleen omalla suullani, mutta myös tämä kustannusrakenteen kokonaisuus tulisi ottaa huomioon raviratojen tulevaisuutta suunniteltaessa. Harrastusmahdollisuuksia on oltava myös valmennuspuolella, mutta harrastajille hevosenpidon kustannukset ovat erityisesti ulkopuolisen henkilökunnan puuttumisen johdosta matalammat. Maltillisempikin palkintotaso riittäisi siis kattamaan harrastuksen kustannuksia siinä määrin, kuin harrastuksen kuluja nyt ylipäätään voidaan olettaa katettavan.

Toisaalta ammattilaisille ja heidän palveluistaan merkittävästi hyötyville, usein hevosiin ja niiden valmentamiseen sen enempää perehtymättömille omistajille tulee olla tarjolla isompia palkintorahoja. Vaikka osa raviurheilun hienoudesta piilee siinä, että eri lähtökohdista tulevat toimijat kilpailevat samalla viivalla, on tarpeellista tehdä isossa kuvassa linjauksia näiden eriäväisyyksien mukaan. Mikään ei estä harrastajavalmentajia kilpailemasta 75-tasolla ja suurkilpailuissa, mutta palkintopotteja pitäisi pystyä keskittämään sinne, missä niillä tehdään kirjaimellisesti eväät seuraavalle päivälle.

Se, ratkaistaanko tämä raviratoja vähentämällä vai ratojen tai ravipäivien erilaisella profiloinnilla, on taas ihan oma kysymyksensä ja varmasti myös maa- ja metsätalousministeriön sekä Suomen Hippos ry:n työpöydällä jo tänä vuonna. Ainoa varma asia on se, että joku tämänkin lystin maksaa. Osakeyhtiölain mukaan se ei voi olla valmentaja, mutta jossakin kohtaa myös hevosenomistajien maksukyky tulee nykysysteemillä vastaan.