Vaikeinta on sanoa jäähyväiset

MT Hevoset|Hevoset

18.8.202207:00

Kolumni

Olga Temonen

Elämässä yksi vaikeimmista asioista on osata lopettaa hyvät ja miksei huonotkin asiat oikeaan aikaan. Minulla tämä kesä on ollut kipeiden päätösten ja luopumisen aikaa.

Ennen suomenhevostani Elhoa en ollut ajatellut, että yksikään eläin voisi koskettaa minua samalla tapaa. Elho oli alusta asti minulle selkeä ja looginen tapaus, tajusin sitä heti.

Sain 17 vuotta jakaa elämääni upean hevosen kanssa, joka todella halusi olla minun hevoseni. Se oli juuri se pienen hevostytön unelmaheppa, joka toimi kuin ajatus ja laukkasi luokse kutsusta. Sen kommunikointi ja eleet olivat niin selkeitä, että joskus tuntui, että me melkein keskustelimme.

Oli vuosia, jolloin kuljimme Elhon kanssa kisamatkoilla ratsastuskilpailuissa, mutta ne, varsinkaan yön yli -reissut eivät sopineet sille. Se oli ok vain, jos olin sen luona. Jos se jäi yksin, se lakkasi syömästä ja juomasta. Se halusi kotiin.

Hevosia tuli ja meni, mutta Elho pysyi. Mitä vanhemmaksi se tuli, sitä enemmän siitä tuli myös koko meidän perheemme hevonen. Se oli osa tätä tilaa, tätä pihapiiriä, osa perhettä. Se oli epäluuloinen ulkopuolisille ja mulkoili vieraita ihmisiä, mutta kohteli meidän perhettämme ja lähipiiriämme kuin enkeli.

Elho joutui muutama vuosi sitten asumaan ystävieni luokse pariksi viikoksi, kun sillä oli pieni varsa, ja varsan kaviot kasvoivat väärään kulmaan ja vaativat jatkuvaa hoitoa. Varsa oli tehty ystävieni tulevaksi hevoseksi, ja niinpä he hoitivat varsan kavioita. Oli helpompaa siirtää Elho varsansa kanssa muutamaksi viikoksi heille, jotta kavioiden kasvu saatiin korjattua.

Nuo kaksi viikkoa olivat yhtä tuskaa, sekä minulle mutta myös Elholle. Hoito oli hyvää, varsa voi hyvin ja kaikki oli muutenkin mallillaan, mutta Elho halusi kotiin.

Ja minä halusin sen kotiin. Ajoin ystäväni tallin ohi muutaman ohi. Puristin rattia ja pyyhin kyyneleitä. Tunsin että olin pettänyt Elhon luottamuksen. Mitä jos se luuli, että olin myynyt sen pois?

Kun Elho palasi kotiin, lupasin sille, että sen ei tarvitsisi enää koskaan lähteä pois kotoa.

Tänä keväänä, 22-vuotiaana, Elho sairastui. Paraneminen oli heti epätodennäköistä, ja pian tiesin, että olen tähänastisen hevoselämäni vaikeimman päätöksen edessä.

Kun eläin todella sairastuu, kipulääkkeillä ja epätoivoisella uskolla paranemisesta voi venyttää muutaman päivän, viikon tai kuukauden lisää elinaikaa, ihan vain, koska ei halua vielä päästää irti ja hyvästellä monivuotista ystävää.

Mutta pian, pää pystyssä, koko perheen taistellessa vastaan, minä tein päätöksen sen lopettamisesta, täysin vastoin tahtoani. Vain koska järki ja lääkärit sanoivat niin – se ei enää parantuisi.

Kaikki tapahtui hitaasti, mutta minulle aivan liian äkkiä ja teki aivan liian kipeää. Niin kipeää, etten ole pystynyt puhumaan koko asiasta oikein kenellekään.

Viimeiset viikot ennen Elhon kuolemaa tunsin itseni tosi huonovointiseksi. Kun tuttu eläinlääkäri sitten tuli, ja Elho lopetettiin ja haudattiin, huomasin yhtäkkiä, että ensimmäisen kerran moneen viikkoon oloni olikin hyvä. Osasin päästää irti ja minulla ja Elholla oli nyt parempi olla.

Ja sitten on vielä tämä. Eli te, mahtavat Kantrin lukijat.

On ollut upeaa olla mukana teidän elämässänne näiden sivujen kautta. On ollut tosi hauska tavata teitä lukijoita kaduilla, tapahtumissa tai meidän Farmillamme ja kuulla mietteitänne kirjoituksistani.

Silti kaikelle on aikansa, ja nyt on luopumisen aika. Tämä on siis viimeinen kolumnini Kantriin toistaiseksi.

Haikeana kiitän teitä ja mahtavaa Kantrin toimituksen tiimiä näistä vuosista. Kiitos!

Olga perheineen asuu maatilalla Iitissä.