Ratsastuskoulumestaruuksia jo 30 vuotta

Ratsastuskoulumestaruuksista voi päästä pitkälle. Viime vuonna ratsastuskouluoppilaiden mestaruuskilpailuissa kilpaillut Nele Pulli kilpaili tänä vuonna voittoisasti PM-kilpailuissa lapsiratsastajien ikäryhmässä. Kuvssa Peikin tallin Rihanna. Kuva: Maija Andersson

Tulevana viikonloppuna Ratsastuskouluoppilaiden mestaruuskilpailuissa Ypäjällä kilpaillaan yli 500 estestarttia. Kouluratsukoita on mukana 281, ja heistä osa jatkaa finaaliluokkiin. Lisäksi kilpailuissa käydään vähän alle 50 maastoratastarttia 60 sentin tasolla sekä kuusi parastarttia. Kilpailut järjestetään jo 30. kertaa, koronavuonna kilpailu jäi väliin.

Tästä aloitettiin 30 vuotta sitten. Kuva: Anne Porevirran arkisto

Idean äiti on Anne Porevirta, kauppatieteiden maisteri ja nykyisin päätoiminen kouluratsastusvalmentaja. Hän opetti Keravan Ratsastuskoulussa opiskeluvuosinaan ja kilpaili koulun opetushevosilla kansallisellakin tasolla. Vaikka hän pärjäsikin niissä, hänelle syntyi ajatus, että olisi hienoa saada kilpailu, jossa samoista lähtökohdista olevat ratsastajat saisivat kilpailla toisiaan vastaan.

Hän alkoi esitellä asiaa Ratsastuksenopettajain Yhdistyksessä (SROY), jossa innostuttiin heti. Ensimmäiset kilpailut järjestettiin vuonna 1995 Keravalla.

Porevirta soitti ensin läpi Etelä-Suomen koulut, ja kun kiinnostus oli suurta, hän soitti isoihin kouluihin pitkin maata. Osallistujia olikin runsaasti heti alusta lähtien. Ensimmäisellä kerralla kilpailtiin vain koulua, toisena vuonna mukaan tulivat esteluokat. Niissä kilpailtiin aluksi kelloa vastaan, mutta jo pitkään parhaat on ratkottu taitoarvostelulla.

Saara Rantapuu-Kivelä tuli mukaan kilpailuiden toisena vuonna. Hän kertoo, että pitkään kyse oli pienen ihmisjoukon isoista talkoista. Kaikki tehtiin itse, ja tekemistä riitti. Sääntöjäkin säädettiin vuosi vuodelta, niin että kilpailut käytäisiin nimenomaan tuntioppilaiden kesken aidosti opetuskäytössä olevilla hevosilla.

Kilpailuja on pidetty ainakin Helsingissä Laaksolla ja Tuomarinkylässä, Turun Artukaisissa, Tampereella ja Ala-Härmässä. Pitkäaikainen vakiopaikka oli Lahti, jossa kilpailtiin sekä Messilässä että Takkulassa. Rantapuu-Kivelä muistelee Lahden Ratsastajien Berit Pesoniusta, joka huolehti kilpailuiden arvokkuudesta.

”Sanoi minulle, että Saara, sinä et voi tulla palkintojenjakoon shortseissa, mene vaihtamaan mekko!”

Paljon on 30 vuoden aikana muuttunut, mutta perusasiat ovat kuin aloitusvuonna 1995. Edelleen jokaisen toivotaan viettävän mukava ja mieleenpainuva päivä ja kohtelevan itseään, hevosiaan ja kanssakilpailijoitaan ystävyydellä ja kunnioituksella. Kuva: Anne Porevirran arkisto

Alussa kilpailuissa oli Taavi Tonttilan vetämän Helsingin Ratsutarvikkeen ansiosta huikeat palkinnot, oli kilpailutakkia ja nahkasaappaita. Huutosakit olivat tärkeä osa kilpailuja, ja niissäkin paras palkittiin. Yhdessä matkustaminen ja yöpyminen olivat silloin ja ovat yhä iso osa kilpailun tenhoa, ja yhteisöllisyys on ”tuntsareissa” ollut ainakin yhtä tärkeää siinä kuin rusetitkin.

Kilpailijoiden määrän kasvaessa myös vaatimukset järjestäjäpaikalle ovat tulleet suuremmiksi, ja vain hieman yli sadan jäsenen SROY on organisaationa luopunut kilpailun järjestämisestä. Viime vuosina kilpailu on järjestetty Ypäjän Hevosopistolla yhteistyössä Hämeen Ratsastajien kanssa. Kilpailu on suurimpia vuosittaisia ratsastuskilpailuita.

Monille kouluilla tähtääminen tuntsarimestaruuksiin on oleellinen osa liiketoimintaa: niihin satsaamalla houkutellaan asiakkaita ja saadaan pystyyn kisaryhmiä. Ratsastajat sitoutuvat tekemiseen, ja koulut panostavat hevosiin ja opetukseen.

Rantapuu-Kivelä kiittää kilpailuita siitä, että niissä ideana on ratsastaa mahdollisimman hyvin sillä hevosella, joka on käytössä.

”Kaikki ovat samalla viivalla, eikä kilpailla varusteilla tai sillä, kenellä on hienoin hevonen. Ei niin, että tullaan hienolla autolla, ja jos hevonen kieltää ulos, lähdetään kotiin ja hankitaan uusi”, hän vertaa.

Ratsastuskoulumestaruuksista on aloittanut monikin kilparatsastaja, isoimpana nimenä Pariisin olympialaisten kouluratsastuksessa loistanut Emma Kanerva.

Rantapuu-Kivelä on ylpeä siitä, minkälaisen asian pieni ja ehkä vähän hullu joukko sai aikanaan aikaan.

”Se on tosi hieno kisa, ja taso on huikea”, hän sanoo.

Porevirta ei ole käynyt tuntsareissa ensimmäisten vuosien jälkeen, kun hän valmistuttuaan luopui työstään ratsastuskoulussa. Mutta hänkin kertoo yhä tuntevansa lämpimän läikähdyksen rinnassa, kun saa lukea ihmisten tunnelmia ratsastuskoulumestaruuksista. Koko konsepti on laajentunut niin, että nykyään ratsastuskoululaisille järjestetään myös alueellisia mestaruuskilpailuita.

”Tärkeintä on, että on kivaa! Saatoin sanoa sille kilpailulle, että ihanaa, että kasvoit aikuiseksi ja pärjäät!” Porevirta sanoo.

Artikkelia varten on haastateltu myös Susann Fagerströmiä ja Ulla Gunnarssonia.