Lapista lähteneen Väinö Vuolukan elämä käy historian oppitunnista – tarinassa hämmästyttää se, että mies on yhä hengissä

"Olen joskus ajatellut, että saivatkohan ne Kemijokivarren asukkaat tarpeeksi korvausta niistä taloista, kun tuli se pato", Väinö Vuolukka miettii. Hän on nähnyt pienenä poikana Lapissa talvisodan, jonka päättymisestä tulee perjantaina kuluneeksi 80 vuotta. Kuva: Jarkko Sirkiä

Väinö Vuolukka, 82, on kuin Suomi pienoiskoossa: elänyt sodan ja rauhan, muuttanut pohjoisesta etelään, nähnyt tyhjenevät kylät ja suljetut koulut, tekniikan mullistuksen ja Suomen vaurastumisen. Luulisi, että tässä vaiheessa ihmistä jo ihan huippaisi.

Mutta ei: siinä Väiski istuu, virkeänä ja hyväntuulisena, syö pottumuusia ja riistakäristystä joka haarukallista kunnioittaen. Toimittaja miettii lihan alkuperää, Vuolukka ei.

"Poroa tai ei, arvokasta ruokaa tämä on", hän sanoo.

Vuolukka ehdotti tapaamista Helsingin keskustaan Lasipalatsin kahvilaan, sillä siinä toimi ennen linja-autoaseman kahvila.

"Täällä tuli käytyä satoja kertoja", entinen bussikuski sanoo. Siniasuisia kollegoja ei enää näy vaan trendikkäitä nuoria aikuisia kännyköineen ja tietokoneineen, luurit korvilla, kauramaitokahvi edessään.

Heillä olisi paljon opittavaa, jos kuulisivat, mitä Vuolukka kertoo pienessä pöydässä kuppilan keskivaiheilla.

Väiski syntyi 9. helmikuuta vuonna 1938 Erkin ja Heikin pikkuveljeksi Sallan Kursuun. Perhe muutti 1. elokuuta 1939 isovanhempineen, setineen ja täteineen Sipolan maatilalle Ilmolan kylään Kemijokivarteen. Oli peltoa, metsää ja lehmiä.

"Ensimmäinen muistoni on, kun perille päästyämme olin tätini Lempin sylissä ja käännyin katsomaan bussinkuljettajaa, jolla oli sininen univormu ja jatsarit jalassa."

Syttyi sota, ja isä ja tämän veljet joutuivat Sallan-rintamalle. Vain isä selvisi, haavoittumatta. Vanhempi setä Santeri kuoli talvisodassa ja nuorempi Sulo jatkosodassa.

"Siinä, mitä jatkettiin juhannuksen 1945 jälkeen presidentti Rytin käskystä. Näin silloin juhannusaattona unta, että tuvan oven edessä oli kaksi pinkkaa sotilasreppuja ja vieras sotilas univormussa. Heti juhannuksen jälkeen näimme ikkunasta, kun pappi tuli ilmoittamaan Sulon kaatuneen. Poteroon oli tullut täysosuma, ja vain yksi haavoittunut selvisi."

Isovanhemmille toisenkin pojan kaatuminen oli kova isku.

Pikku Väinö suhtautui sotaan lapsen uteliaisuudella. Ehkä nelivuotiaana hän lähti käväisemään kodin lähelle nousseessa saksalaisten parakkikylässä. Ruokasali oli täynnä sotaelokuvaa katsovia sotilaita.

"Näin ovelta, kuinka elokuvassa portaille tuli isokokoinen sotilas, joka sai osuman. Pää ja kypärä putosivat ja vierivät portaita pitkin ja loppuruumis rojahti portaille. Mutta ei minulle siitäkään traumoja jäänyt."

Sota näkyi kotikulmilla. Hevoset kiskoivat kuusituumaista tykkiä pohjoiseen päin, seitsenvuotias Vuolukka myi saksalaiselle sotilaalle markalla yhden valkoisen kaninsa ja osti markallaan suomalaiselta sotilaalta pystykorvakiväärin.

Kun lähellä kaatui kohta ammusauto, Vuolukka juoksi hakemaan ojasta viisi kampaa, tuvan nurkasta aseensa ja paineli pyssyineen metsään.

"Minulle oli sanottu, ettei kivääriä pidä tukea olkaan, joten laitoin sen puuta vasten ja laukaisin. En tohtinut ampua kuin yhden, se oli niin hirviä se paukku!"

Perheeseen oli päätynyt myös armeijan hevonen, jolla oli leimat lautasessa ja jota piiloteltiin heinäkasan alla.

Kerran isältä vioittui niittäessä Lautiosaaren ja parakkikylän välinen sähkö- ja puhelinkaapeli. Hurjistuneet saksalaiset tulivat etsimään naapurien ilmiantamaa isää.

"He ryömivät kuraisina talon allakin. Mutta isä hyppäsi ikkunasta ja juoksi rannassa kumollaan olleen veneen alle. Sotilaat eivät löytäneet isää, mutta ei häntä näkynyt vähään aikaan meilläkään."

Saksalaiset eivät polttaneet Vuolukoiden puoleista Kemijokea, koska suomalaiset olivat tuhonneet polttoroikan. Poika näki kuitenkin "julmien" saksalaisten perääntymisen moottoripyörillä aivan läheltä, kun piileskeli pihalla eikä määräyksen mukaan metsässä.

Sotaakin kovempi paikka oli Viimu-äidin kuolema alle 30-vuotiaana lentävään keuhkotautiin. Tuolloin 1,5-vuotias Väinö sai äitipuolekseen sotalesken kuusine lapsineen, eikä suhteesta tullut järin lämmin.

Mutta Vuolukka ei kaunaa kanna. Sisarpuolenkin hän pelasti hukkumasta jokeen. Hänet itsensä taas pelasti oma veli, kun tukkisuman päällä hyppely päättyi pää edellä Kemijokeen. Myös jäihin hän joutui poikasena kahdesti.

"Mietin, että pelastikohan minut hukkumisilta sininen rapu, jonka kerran sain ja päätin päästää takaisin veteen."

Poikien leikkejä olivat myös seinärahan pelaaminen ja kalastus, sillä Kemijoki kuhisi madetta, taimenta ja lohta.

"Kerrankin meitä oli useampi 5–6-vuotias, kun päätimme ylittää kevättulvan aikaan isolla soutuveneellä Kemijoen. Minä tiesin, että aluksi pitää soutaa ylävirtaan, että osumme tukkisuman aukkoon vastarannalla."

Virtaus oli 800 metriä leveässä joessa kuitenkin niin kova, ettei matkasta tullut mitään ja pojat palasivat lähtörantaan.

"Kukaan ei tiennyt, että olimme edes käyttäneet venettä", Vuolukka virnistää.

Hengenmeno oli lähellä myös pöllisavotassa Tervolan Lehmikummussa, kun pohjalainen kolmikko kävi viinapäissään puukkohippasille.

Erityinen ihme on, että muistelemme tässä noin vain 1940-lukua. Vuolukalla olisi tarinoita vaikka kirjaksi asti, jos vain kirjoittaja löytyisi.