Anneli Jussilan ystävyys Pentti Linkolan kanssa poiki suojelualueiden verkoston – "Linkolan kanssa ei voinut kukaan nainen asua"

Luonnonperintösäätiötä luotsaava Anneli Jussila on iloinen, että säätiö voi tarjota maanomistajille mahdollisuuden suojella metsiään kelpoa korvausta vastaan. Kuva: Jarno Mela

Paljon metsissä liikkuva Anneli Jussila on kirjoittanut kaksi kirjaa luontomeditaatiosta. Kuva: Jarno Mela

Kun Anneli Jussila teki 1990-luvulla Sääksmäellä lisensiaatintyötään maisemantutkimuksesta, häntä alkoi turhauttaa paperien pyörittely.

"Silloin tuli olo, että istun liian paljon papereiden ja tutkimuksen äärellä. Halusin elävämmän suhteen luontoon."

Metsien hakkuut lisääntyivät ja avohakkuualat alkoivat pistää Jussilan ja monen muun silmään. Yksi kovista hakkuiden kritisoijista oli Pentti Linkola, jonka Jussila tapasi asuessaan Tenholassa vuonna 1989, kun Linkola kävi siellä vetämässä linturetkeä.

Kannonnokassa keskustellessaan kaksikko huomasi ajattelevansa asioista hyvin samalla tavalla. Jussila kertoi suunnitelleensa metsäalueen ostoa suojeltavaksi.

"Linkolakin sanoi, ettei ole saanut mitään aikaan pelkillä puheilla. Vain rahalla voi suojella."

Siinä hetkessä kylvettiin Luonnonperintösäätiön siemen. Jussila ja Linkola ystävystyivät ja vuonna 1995 säätiö oli pystyssä. Mukana oli myös Linkolan pikkuserkku, oppihistorian professori Anto Leikola.

Jussila etsi aluksi suojelukelpoisia metsiä harrastusmielessä, minkä jälkeen hän siirtyi säätiöön töihin.

Nykyään toiminnanjohtajana Jussila vastaa suojelualueiden hankinnasta ja ostosta. Tähän mennessä säätiö on suojellut pysyvästi 110 aluetta yhteensä yli 2 600 hehtaarilla. Se vastaa liki 3 800 jalkapallokentällistä suojeltuja metsiä.

Luonnonperintösäätiön tuoreita hankintoja ovat Kymenlaakson kuukkelimetsä ja 52 hehtaarin Keidas Noormarkussa.

Alueita ostetaan niin yksityisiltä kuin kunniltakin. Osa saadaan lahjana tai testamentin kautta. Suojelun kriteerit ovat laajemmat kuin valtion suojeluohjelmissa.

"Voimme suojella myös soita, kallioita, pienvesistöjä ja rantoja. Kun ostamme alueen, katsomme, että metsässä on luonnontilaisuutta ja liki koskematon maapohja. Lahjoitusten kohdalla kriteerit ovat vapaampia."

Paljon luonnossa liikkuvana Jussila törmää järeästi ojitettuihin soihin sekä hakkuuaukeisiin, joista on haettu raskailla koneilla pieni määrä puuta ja jälki on sen mukaista.

"Tuntuu että kyselyissä niin moni on avohakkuita vastaan, että on ihmeellistä miksei tämmöisiä merkittäviä ihmismääriä huomioida", Jussila hämmästelee.

Sen enempää hän ei kuitenkaan halua kritisoida nykyistä metsien käyttöä, sillä säätiö haluaa profiloitua "valituksen vastalääkkeeksi".

Se antaa maanomistajille valinnanvaran suojella metsänsä asiallista korvausta vastaan.

Jussilan rakkaus luontoon syttyi jo lapsena, kun Helsingissä asunut perhe vietti kesät maaseudulla Forssan Tammelassa, Pyhäjärven rannalla.

Myöhemmin yliopisto-opinnot enteilivät vetäytymistä luontoon, sillä Jussila tutki, miten luontoa on kuvattu suomalaisessa taiteessa. Taidehistorian lisäksi hän opiskeli kirjallisuustieteitä, kansantiedettä ja arkeologiaa.

Opintojen jälkeen veri veti maaseudulle.

Koti löytyi miesystävän kanssa Tammisaaresta, jossa päivät täyttyivät muun muassa mehiläistenhoidosta, pienimuotoisesta viljelystä ja keräilytuotteiden keruusta.

Mies oli kova lintuharrastaja. Luonnossa kulkiessa hän aina luetteli mikä lintu missäkin visertää tai lehahtaa lentoon. Jussila oppi lintulajit itse vasta kun hän alkoi kulkea luonnossa yksin. Huomio kiinnittyi lintujen lisäksi putkilokasveihin.

Bongaaminen häntä ei ole koskaan kiehtonut, sillä luonnossa liikkumisen ilo piilee siinä, ettei tarvitse suorittaa. Tavallisten lintulajien touhujen ja pesimäpuuhien seuraaminen tuottaa yhtä lailla iloa kuin komean kuningaskalastajan tai kuhankeittäjän näkeminen. Laulurastasta Jussila voisi kuunnella ikuisuuden.

Jussila on ollut 30 vuotta kasvissyöjä, mutta välillä hän herkuttelee kotimaisella luonnonkalalla. Hän arvioi kuluttavansa luonnonvaroja suhteellisen niukasti.

"Joskus olen tehnyt junamatkoja Välimerelle, mutta nyt sekään ei enää tunnu kovin hyvältä idealta."

Autoa Jussilan on pakko ajaa päästäkseen arvioimaan suojeluun tarjottuja kohteita.

Arkiset ilot koostuvat teeharrastuksesta, lukemisesta, arkistoelokuvista ja tietysti luonnossa liikkumisesta ja siellä pysähtymisestä.

Jussila on kirjoittanut kaksi Sanasadon julkaisemaa kirjaa luontomeditaatiosta: Metsän sydämiä ja Sivupoluilla. Ne sisältävät kokemuksia ja viipyileviä hetkiä, jotka ovat syntyneet vaelluksilla luonnossa.

Pentti Linkola kuoli huhtikuun 5. päivänä 87-vuotiaana. Jussila puhui ystävänsä kanssa puhelimessa vain muutama päivä aiemmin.

Linkola ei enää kyennyt liikkumaan ulkona, joten hän nautti, kun Jussila kertoi luontohavainnoistaan: tundra- ja metsähanhia Alvettulan pelloilla, lumikko ja perhosia, joista Linkola tykkäsi kovasti vanhemmalla iällä.

Aiemmin kärkkäänä kommentoijana tunnettu Linkola ei halunnut enää juuri kertoa omia näkemyksiään. Koronastakaan media ei saanut kalasteltua kaipaamaansa "kosto ihmiskunnalle" -kommenttia.

Jussilan mukaan Linkola oli pohjimmiltaan empaattinen ihminen ja uskollinen ystävä. Hän arvelee, että viimeisimmästä elämäkerrastakin olisi tullut toisenlainen, jos sen olisi kirjoittanut joku Linkolan hyvin tuntenut.

Kirjassa Linkola ja Jussila esitettiin rakastavaisina 1990-luvulla ja jonkinlaista kolmiodraamaakin heidän ympärilleen soviteltiin. Jussilan mielestä suhteesta tehtiin turhaan numero, eikä hän olisi kaivannut moista julkisuutta.

Totta on, että Jussila yritti hetken aikaa asua Linkolan kassa hänen askeettisessa kalastajanmökissään, mutta järjestely kaatui omaan mahdottomuuteensa.

"Ei hänen kanssaan voinut kukaan nainen asua. Mökissähän ei esimerkiksi saanut lainkaan siivota", Jussila naurahtaa.

Ystävyys säilyi ja Jussila oli monesti soutajana Linkolan kalastusveneellä.

Viimeisen kerran kaksikko näki maaliskuussa. Silloin Linkola pyysi viemään siemeniä ulos linnuille, jotta hän saisi katsella niitä ikkunasta.

Viikkoa ennen kuolemaansa Linkola osallistui Luonnonperintösäätiön kokoukseen etänä. Hän kertoi lukeneensa toimintakertomuksen lähemmäs kymmenen kertaa ja piti suojelutyön tuloksia valtavana saavutuksena.

"Kuuli, että hän oli todella iloinen ja tyytyväinen."

Koronaepidemian puhjettua maaliskuussa lahjoitukset Luonnonperintösäätiölle tyssäsivät kuin seinään. Viikon tai parin kuluttua lahjoituksia alkoi taas tulla.

Jussila uskoo, että ihmiset tajusivat, että "luontohan meillä on se joka jää jäljelle, vaikka tulisi mitä sairauksia. Koronakin liittyy ihmisen toimien luonnottomuuteen, joten suojelu on entistä tärkeämpää."

Säätiö avasi keräyksen Pentti Linkolan muistometsän perustamiseksi. Jussila tietää tarkalleen, millainen Linkolalle mieluinen metsä olisi.

"Pentti rakasti salaperäisiä, tummia metsiä, joissa on järeitä kuusia ja sinivuokkoja sekä avarampia lehtipuuvaltaisia osia. Siellä voisi olla näsiää. Pentti piti kevätkukista yli kaiken. Olisi hienoa, jos lähellä olisi järvi, jonka rannalla kasvaisi tervaleppää."

"Joskus olen tehnyt junamatkoja Välimerelle, mutta nyt sekään ei enää tunnu kovin hyvältä idealta."