Arkistossa on myös harvinainen hylsy. Kuva: Sanne Katainen
”Aarteella ja rihkamalla on usein vain hiuksenhieno ero” – sotahistorian keräilijällä on tallessa kaikkea Molotovin cocktailista mitaleihin
Sotahistorian harrastaja Hannu Lakee kehottaa pitämään mitalien ja muiden mukana paperiset tiedot, jos sellaisia on. "Suurin vaara on tiedon hajaantuminen tai katoaminen."
”Kokoelma on minulle lähinnä työkalu, jonka pohjalta voin järjestää näyttelyitä ja tukea sotilas- ja poliisiperinnettä kirjoista elokuvantekoon”, Hannu Lakee sanoo. Hän piti ensimmäisen poliisi- ja sotilasperinnenäyttelynsä vuonna 1989. Kuva: Sanne KatainenMustalla villakangaspohjalla nurmijärveläisen omakotitalon pöydällä lepää kehystettävää: suojeluskuntasotamies Viljo Adam Huhtisen mustavalkoinen valokuva ja kunniamerkit. Vuonna 1900 syntynyt Huhtinen ratsastaa valokuvassa jatkosodan rankkaan Ilomantsin ratkaisutaisteluun.
Arkistossa on myös miehen rakuunapuku m/22.
”Museaalisen aarteen ja rihkaman välillä on usein vain hiuksenhieno ero”, sanoo sotahistoriallisen esineistön keräilijä Hannu Lakee.
Rihkamasta tekee aarteen varmistettavissa oleva tieto.
”Jos tiedossa on henkilöhistoria alkuperäisin dokumentein, on kyseessä arkistoitava pieni aarre. Varusteet, sotilaspassit, kurssitodistukset ja aseet täydentävät henkilöhistoriaa”, Lakee kertoo.
Siihen Lakee tähtää. Hän on koonnut esineistöä ja taustaa etenkin Suomen suojeluskunta- ja lottatyöstä, mutta myös sodista ja poliisitoiminnan historiasta – onhan hän entinen poliisi.
”Työssäni olin tekemisissä muun muassa aseiden ja yleensä voimankäytön kanssa, joten tutkimukseen liittyvä keräilytoiminta oli luontaistakin.”
Lakee ostaa ja saa esineistöä tallennettavaksi. Tärkeää ovat juuri esineistöön liittyvät henkilöiden historiatiedot. Esineitä hänellä on 1600-luvun japanilaisista katanamiekoista Molotovin cocktailiin ja jääkäripataljoona 27:n esineistöön, jolla on henkilötiedot.
Tallessa on myös Lakeen oman isän, tykistökersantti Niilo Lehtosen valokuva sota-ajan esineistöineen.
”Lakeesta lähti talvi- ja jatkosotaan viisi veljestä, isäni Niilo sekä Eino, Veikko, Arvo ja Reino. Eino katosi haavoittuneena Muolaan taisteluissa talvisodassa ja Veikko Lapin sodassa. Heidän esineistöään periytyi minulle, esimerkiksi Nikun, Veikon ja Einon puukot ovat tallella.”
Kaikkea on vielä saatavilla. ”Jos suomalaisen sotilasperinteen keräilijällä on niin sanotusti pulaa jostakin, niin vapaussodan punakaartin esineistö on harvinaista ja tallentamisen arvoista. Merkit ja tunnukset ovat usein kadonneet ja hävitetty.”
Sotilasasutkin pidettiin työvaatteina loppuun saakka.
Lakee palveli 35 vuotta konstaapelina ja melkein koko sen ajan poliisin voimankäytön kenttäkouluttajana. Hän piti ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1989 ja toimi Poliisimuseon perustamis- ja ohjaustyöryhmän asiantuntijana ja myöhemmin museon yhdyshenkilönä.
”Olen arkistoinut jopa oman pienen työhistorianikin, mukaan lukien voimankäyttökoulutuksen videot ja aselakityöryhmien muistiinpanot. Sekin on ollut kokonaisuuden kannalta hyödyllistä.”
Eläkeläisenä hän on jatkanut jäsenenä Suomalaisuuden liiton hallituksessa ja Poliisiasiain neuvottelukunnassa, eri sotilasperinnekiltojen hallituksissa sekä Nurmijärven Reserviläisissä. Entisen ministerin Jussi Niinistön vilahtelu seinillä olevissa valokuvissa kielii Lakeen jäsenyydestä perussuomalaisissa.
Mutta mihin Lakeen kokoelmat aikanaan joutuvat?
”Tulevaisuus on vielä auki. Dokumentointi on kesken ja kirkkaimmin arkistoitu omalle kovalevylle korvien väliin. Luettelointityö pitäisi kyllä viimeistellä.”
Entä hämeenlinnalaisen Adam Huhtisen kohtalo, kuinka hänelle kävi? Hän selvisi Ilomantsin taistelusta ja yleni 1920-luvun suojeluskuntasotamiehestä reservin majuriksi. Poika Tapio Huhtisesta tuli everstiluutnantti.
”Minulla on kokoelmassani myös pojan sotilaspuku m/58 kunniamerkkeineen.”
Arkistoa on kertynyt erityisesti Hämeestä ja Lakeen oman kotitilan pitäjästä Hauholta.
Sota-ajan esineistön lisäksi kokoelmassa on myös rauhanajan esineistöä, jota oli usein muutettu sota-ajan materiaalista siviili- kuten kilpailu- tai metsästyskäyttöön.
”Miekat auroiksi siis. Sota-ajan ammuntakisat olivat tärkeitä ja kun sota loppui, loppui myös Suomen kansainvälinen kisamenestys.”
Suojeluskuntasotamies Huhtisen historia on yksi Lakeen tällä hetkellä keräämästä 288 henkilöhistoriasta, joista osa on isompia ja osa pienempiä kokonaisuuksia.
”Niin sanottua isännätöntä esineistöä ei minulla juuri ole”, Lakee sanoo.
Esineistöä on koossa kansallisestikin merkittävä määrä, noin 10 000 nimikettä, ja se on varastoitu useaan paikkaan.
”Kokoelma on minulle lähinnä työkalu, jonka pohjalta voin järjestää näyttelyitä ja tukea sotilas- ja poliisiperinnettä kirjoista elokuvantekoon. Mainittavia näyttelyitä olen pitänyt viitisenkymmentä, ja niistä kolmisenkymmentä vuosittain Nurmijärvellä entisen poliisilaitoksen käräjäsalissa.”
Näyttely kiertää eri teemoilla muuallakin maassa.
Rakuuna- ja ratsuväenasuja. Kuva: Sanne KatainenSuurimpana vaarana historianharrastaja näkee tiedon hajaantumisen ja katoamisen.
”Että esimerkiksi kunniamerkistä irrotetaan myöntökirja tai muu dokumentti, ja merkki kiikutetaan kirpparille. Tai että asianosaisen kuoleman jälkeen sotilasperinne-esineistö jaetaan perillisten kesken sen sijaan, että joku ottaisi tehtäväkseen koko sukuarkiston muodostamisen ja vaalimisen.”
Ihmisillä ei aina ole kiinnostusta tai tilaa.
”Kyllä moni asepalveluksen suorittanut on alkanut kiinnostua sotahistoriasta. Toki esimerkiksi useampi sotilassatula tai tykki vie tilaa, mutta kirjalliset dokumentit mahtuvat pieneen tilaan.”
Mutta sellaistakin on nähty, että perikunta yritti päästä eroon vainajan 1,2 miljoonan postimerkin kokoelmasta. Helpompikin hävittämistapa voisi tulla mieleen, mutta kokoelma hajaantui eri puolille Suomea ja ulkomaita, ja näin täysi elämäntyö mureni muistoihin.
Molotovin cocktail. Kuva: Sanne KatainenKaikkea on vielä saatavilla. ”Jos suomalaisen sotilasperinteen keräilijällä on niin sanotusti pulaa jostakin, niin vapaussodan punakaartin esineistö on harvinaista ja tallentamisen arvoista. Merkit ja tunnukset ovat usein kadonneet ja hävitetty.”
Sotilasasutkin pidettiin työvaatteina loppuun saakka.
Lakee palveli 35 vuotta konstaapelina ja melkein koko sen ajan poliisin voimankäytön kenttäkouluttajana. Hän piti ensimmäisen näyttelynsä vuonna 1989 ja toimi Poliisimuseon perustamis- ja ohjaustyöryhmän asiantuntijana ja myöhemmin museon yhdyshenkilönä.
”Olen arkistoinut jopa oman pienen työhistorianikin, mukaan lukien voimankäyttökoulutuksen videot ja aselakityöryhmien muistiinpanot. Sekin on ollut kokonaisuuden kannalta hyödyllistä.”
Eläkeläisenä hän on jatkanut jäsenenä Suomalaisuuden liiton hallituksessa ja Poliisiasiain neuvottelukunnassa, eri sotilasperinnekiltojen hallituksissa sekä Nurmijärven Reserviläisissä. Entisen ministerin Jussi Niinistön vilahtelu seinillä olevissa valokuvissa kielii Lakeen jäsenyydestä perussuomalaisissa.
Mutta mihin Lakeen kokoelmat aikanaan joutuvat?
”Tulevaisuus on vielä auki. Dokumentointi on kesken ja kirkkaimmin arkistoitu omalle kovalevylle korvien väliin. Luettelointityö pitäisi kyllä viimeistellä.”
Entä hämeenlinnalaisen Adam Huhtisen kohtalo, kuinka hänelle kävi? Hän selvisi Ilomantsin taistelusta ja yleni 1920-luvun suojeluskuntasotamiehestä reservin majuriksi. Poika Tapio Huhtisesta tuli everstiluutnantti.
”Minulla on kokoelmassani myös pojan sotilaspuku m/58 kunniamerkkeineen.”
Hannu Lakee
- Syntynyt 4. maaliskuuta 1956 Hämeenlinnassa.
- Asuu Nurmijärvellä.
- Oli sukunimeltään 1960-luvun alkuun saakka Lehtonen, jolloin isä muutti nimen talon mukaan Lakeeksi.
- Koulutus: Ylioppilas, poliisikoulu
- Ammatit: Vanhempi konstaapeli, metsätalousyrittäjä.
- Harrastukset: sotilasperinne, maanpuolustus, metsänhoito, taide, rotarytoiminta, kamppailulajit. Erityismainintana valtakunnallisen Poliisimuseon perustamistyö ja siviilipuolen kriisinhallintakurssien vetäminen.
- Naimisissa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
