Ryöppyävän veden lumo

Auttikönkään vanha uittoränni sekä muut rakenteet toimivat kulttuurihistoriallisina muistomerkkeinä. 

Hyrynsalmen Komulankönkään vuonna 1888 valmistunut hierrinkivimylly muistuttaa putousten värikkäästä käyttöhistoriasta. Jussi Laine 

Suomen tunnetuimpiin putouksiin lukeutuva Hepoköngäs Puolangalla on kaikille avoin. Sen kuohujen äärelle pääsevät myös liikuntarajoitteiset kulkijat. 

Suomen Vesiputoukset-sivuston toiminnan ansiosta matkailijat pääsevät nykyisin kulkemaan opastettua reittiä Sallan Kullaojan putoukselle. 

Kilpisjärven Kitsiputous on Suomen korkein vesiputous”, kertoo putousasiantuntija Jussi Laine. Hanna-Mari Sorvari 

Keväisin Pyhä-Luoston kansallispuistossa sijaitseva Pyhänkasteenputous on eräs Suomen näyttävimmistä vesiputouksista. Loppukesällä kuohuista on jäljellä vain vaatimaton noro. 

Rovaniemen Auttikönkään nimi on johdettu saamenkielen sanoista ávzi ja keävngis, jotka tarkoittavat rotkoa ja jyrkkää koskea. 

Jylhä pauhu täyttää majesteetillisen kalliorotkon. Vuolaana könkäänä raivoavat vedet syytävät ilmoille tasaisen vesisumun. Raikas ja kostea ilma, ryöppyävän veden vaahtopäinen liike ja kallioista kimpoileva kohina lumoavat mielen – suorastaan huumaavat sen.

”Vesiputouksen luona käyminen voi parhaimmillaan olla hyvin rentouttava ja rauhoittava kokemus. Siinä pääsee kosketuksiin luonnon kanssa ja samalla voi oppia aivan uusia asioita Suomen luonnosta”, tunnelmoi Suomen vesiputousten sanansaattaja Jussi Laine.

”Jopa kokeneille retkeilijöille putousretki voi olla aivan uudenlainen luontoelämys”.

Suomi on melko tasainen maa. Vaatimattomat korkeuserot ja kesyt pinnanmuodot eivät ole otollisia korkeiden ja pystysuorien vesiputousten synnylle.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei meillä olisi putouksia – ne vain ovat huomattavasti säyseämpiä kuin esimerkiksi vuoristojen ja vuonojen hallitseman naapurimaamme Norjan villit putoukset.

Yleisesti vesiputous määritellään paikaksi, jossa vesi putoaa alas pystysuoraan.

Kun putoaminen muuttuu loivemmaksi vyörymiseksi, puhutaan koskesta. Näin jyrkällä rajaamisella olisi Suomen vesiputoukset laskettavissa yhden käden sormilla.

”Minkäänlaista tieteellistä määritelmää vesiputoukselle ei ole”, vahvistaa hydrologi Esko Kuusisto.

”Vesiputoukset uhmaavat voimakkaasti tieteen rajauksia. Kansainvälisestikään vesiputoukselle ei ole yksiselitteistä määritelmää.”

Putousten luokitusten runsaus kertoo siitä, kuinka monipuolisesta ilmiöstä on kyse. Myös putousten vesimäärät ja näyttävyys vaihtelevat valtavasti vuodenaikojen ja sademäärien mukaan.

Suomen vesiputoukset -sivuston perustajana tunnetuksi tullut Laine on löytänyt ja kuvannut maastamme jo yli 60 putouskohdetta.

Putouksia määritellessään hän luottaa omaan järjestelmäänsä. ”Kun koskea katsoo suoraan edestä, ja se näyttää putoukselta, sen voi laskea vesiputoukseksi.”

Lisäksi Laineen kriteereissä putouksen korkeuden on oltava vähintään 2–3 metriä. Sillä on myös oltava selkeästi nähtävä ala- ja ylätaso, jotta syntyy putousmainen vaikutelma.

Putouksen tulee myös virrata selkeässä karttaan merkityssä jokiuomassa. ”Tämä sulkee pois tilapäiset, vain sateella syntyvät putoukset”, Laine selventää.

Putousmaisuuden lisäksi yksi tärkeimmistä kriteereistä on luonnollisuus. Mukaan eivät mahdu ihmisen rakentamat kohteet, vaan putouksen synnyttävien olosuhteiden tulee olla luonnon aikaansaamia.

Vaikka putouksia tunnetaan myös etelärannikolta, löytyvät maamme komeimmat könkäät Kainuun, Kuusamon ja Lapin alueilta.

”Putousten suuren esiintymistiheyden ja korkeuden sanelee näillä alueilla oleva erityinen maasto”, Laine kertoo.

”Esimerkiksi Käsivarren Lappi kuuluu maantieteellisesti katsottuna Skandien Kölivuoristoon ja Kuusamon pohjoisosan ylänkö on osa vanhaa poimuvuoristoa”.

Tuntuu hurjalta ajatella, että Oulangan kansallispuistossa sijaitsevat, Suomen tunnetuimpiin putouksiin lukeutuvat Kiutaköngäs ja Jyrävä olivat vaarassa tuhoutua 1960-luvulla.

”Suurimmat putoukset ehdittiin valjastaa vesivoiman käyttöön, ennen kuin rakentaminen pysähtyi Kuusamon koskisotiin”, Kuusisto kertoo.

”Oli hyvin lähellä, että myös Kuusamon suuret kosket menetettäisiin.”

Nykyisin meillä on varaa miettiä luonnonarvoja ja putousten esteettistä merkitystä, mutta sotien jälkeen tilanne oli toinen.

”Kun Vuoksestakin oli menetetty kaksi suurta voimalaitosta, oli energialle niin suuri tilaus, ettei luonnonarvoja mietitty”, Kuusisto huokaa.

”Nykyään kosket ja putoukset, joilla olisi vesivoimarakentamisen kannalta merkitystä, on joko rakennettu tai suojeltu. Muiden koskien arvo energiantuotannon näkökulmasta on olematon, eikä niihin kohdistu juurikaan uhkia.”

Vesivoimalle menetettyjen kohteiden joukossa on useita mahtikoskia ja putouksia, kuten Imatrankoski, Kymijoen Korkeakoski, Hämeen Hälläpyöränäkin tunnettu Kyröskoski, Kajaanin Ämmäkoski, Rautjärven Juvankoski ja Kainuun Imatrana tunnettu Aittokoski Suomussalmella.

”Suomeen jäi hyvin vähän suuria vesiputouksia ja pienetkin ovat melko huonosti tunnettuja. On vaikea sanoa, miksei Suomen vesiputouksia ole juurikaan tutkittu”, Laine sanoo.

”Viime vuosina niiden arvoon on kuitenkin havahduttu. Myös matkailun näkökulmasta arvostus nousee, kun kohteet tulevat paremmin tunnetuiksi.”

Suomen vesiputousten tutkimuksen vähäisyys on pohdituttanut myös pitkän uran Suomen ympäristökeskuksessa tehnyttä hydrologi Esko Kuusistoa.

”Urani alkuaikoina asiaa pohdin ja ihmettelin, ettei luontoväki ole maamme putouksia kartoittanut”, hän muistelee.

”Jussi Laineen vesiputousten dokumentointia voi pitää pioneerityönä. Hän on tehnyt putousinnollaan huikean palveluksen”.

Ehkä osittain juuri Laineen tekemän työn ansiosta vesiputoukset ovat mukana uutena luontotyyppinä tänä vuonna valmistuvassa, Suomen ympäristökeskuksen toteuttamassa luontotyyppien uhanalaisuus -arvioinnissa.

”Vaikka kohteilla olisi ainutlaatuisen luontoympäristön lisäksi valtava matkailullinen potentiaali, on valtaosa putouksista pysynyt suurelta yleisöltä piilossa aivan viime vuosiin saakka”, Laine huomauttaa.

”Suomen vesiputoukset eivät ehkä maailman mittakaavassa kovin ihmeellisiä ole, mutta itsenäisinä luontokohteina ne ovat todella kauniita ja ainutlaatuisia.”

Suomen korkeimmaksi vesiputoukseksi Jussi Laine nimeää Kilpisjärven Kitsiputouksen. ”Vaikka kyseessä on putousten sarja, muodostaa se kokonaisuutena yhden suuren vesiputouksen, jolle kertyy kokonaiskorkeutta noin 100 metriä.”

Putousten monipuolisuudesta johtuen korkeinta putousta on hyvin vaikea yksiselitteisesti nimetä.

Monet antaisivat tittelin Maaningan Korkeakoskelle. Kosken 36-metrinen yhtenäinen korkeus ehkä tähän oikeuttaisi, mutta loppukesästä sekin on vain mitättömästi liruva puro louhikon kätköissä.

Määritelmistä riippuen kärkipaikalle voidaan edellä mainittujen seuraksi kohottaa Käsivarren erämaassa ryöppyävä Pihtsusköngäs sekä Utsjoen Fiellun putous.

Luonteeltaan vesiputoukset eroavat monista muista kotimaamme luontokohteista, jotka monin paikoin pohjautuvat kovaan ja elottomaan kallioon, kuten siirtolohkareet, rotkot ja luolat. Myös puut ovat melko äänetöntä kansaa.

”Vesiputoukset ovat todella eläviä kohteita, ne kuohuvat ja kohisevat”, Laine kuvailee.

”Putouksen voi kuulla jo paljon ennen kuin mitään näkyy, varsinkin uusia putouksia etsiessä tämä on retken parhaista ja jännittävimmistä hetkistä.”

Luonnon hyvää tekevä vaikutus on ollut viime vuosina nouseva trendi. Vesiputoukset sopivat erityisen hyvin teemaan. Usein putousten luona on erityisen raikas ilma, johtuen putouksen ilmaan lennättämästä vesisumusta.

Ainakin putouksille elämänsä omistanut Laine on löytänyt putousten hyvää tekevän voiman.

”Nykyään vesiputoukset muodostavat yhden elämäni tärkeimmistä voimaa tuovista tekijöistä”.

”Vesiputoukset ovat minulle elämän lähde, jota ilman en ehkä osaisi elää enää lainkaan.”