Kantri

Taiteilijat loivat Suomi-kuvaa jo yli sata vuotta sitten – Tunnistatko nämä maisemat?

Silmä lepää upeissa maalauksissa. Maisemamaalauksista tuli 1800-luvun lopulla myös tärkeitä kansallisen identiteetin symboleja. Kantri selvitti, miltä samoissa maisemissa näyttää nyt.
Kansallisgalleria
Eero Järnefelt: Maisema Kolilta, 1924. Järvi-Suomen kohteet ja etenkin Koli olivat niin taiteilijoiden kuin heräävän matkailun kärkikohteita jo 1800-luvulla. Viipurissa syntynyt ja Tuusulaan perheen perustettuaan asettunut Eero Järnefelt (1863–1937) maalasi maisemia myös keskisessä Suomessa.

Maisemamaalaus on aina taiteilijan näkemys. Se voi olla lähes yhtä tarkka kuin valokuva, mutta todennäköisimmin näin ei ole.

”Puhumme taideteoksista. Eivät ne ole valokuvantarkkoja toistoja aiheesta. Taiteilija on voinut myös yhdistellä eri elementtejä tai korostaa jotain”, sanoo Ateneumin amanuenssi Anne-Maria Pennonen.

Hän kokosi Kantrille ryhmän maisemamaalauksia eri puolilta Suomea eri taiteilijoilta. Samoilta paikoilta on haettu valokuvat kertomaan, miltä taiteilijan todennäköisessä työskentelykohteessa näyttää nyt.

1800-luvulla niin tieteessä kuin taiteissa oli vallalla empirismi, joka perustui kokemusperäiseen havainnointiin ja se vaikutti myös taiteilijoiden tapaan tarkastella ympäristöä. Taiteilijat vaelsivat luonnossa pyrkien kuvaamaan näkemäänsä. Syntyi tarkkoja harjoitelmia ja luonnoksia, minkä jälkeen alettiin myös maalata luonnossa.

Taiteilijat myös tekivät paljon yhteistyötä luonnontieteilijöiden kanssa. Yksi syy siihen oli, että valokuvaus ei ollut vielä kehittynyt.

Pennonen väitteli alkuvuodesta filosofian tohtoriksi Düsseldorfin maisemamaalauksesta ja sen suhteesta luonnontieteiden kehitykseen.

Vaittinen Jukka
Kolin maisemat ovat yhä osa kansallista sielunmaisemaamme.

Maisemasta tuli taiteessa oma lajityyppi eli genre jo 1600-luvulla Alankomaissa.

Suomessa maisemataiteen kehittyminen 1800-luvulla vaikutti osaltaan kansallisaatteen vahvistumiseen. Maisemamaalauksista tuli tärkeitä kansallisen identiteetin symboleja ja samastumisen kohteita, mihin yhtenä syynä Pennonen näkee suurvaltahistorian puuttumisen.

Kohteiden valintaa ohjasi aluksi kansalliskirjailija J.L. Runebergilta kumpuava romanttinen ajattelu, että järvi-Suomi edustaa todellista Suomea.

Vasta myöhemmin taiteilijoiden kohteeksi nousevat rannikkomaisemat. ”On itse asiassa erikoista, että ne koettiin pitkään vieraammiksi. Meillä on kuitenkin niin pitkä rannikko, joka on leimallinen osa Suomea”, Pennonen huomioi.

Tunnettujen, kauniiden luonnonkohteiden kuten Kyröskosken, Imatrankosken, Kolin ja Olavinlinnan suosio oli myös osa teollistumisesta alkavaa talouden kehitystä.

Kun porvaristo alkoi vaurastua, se alkoi matkustaa. Lisäksi se saattoi sisustaa kotejaan maisemamaalauksin. Näin maisemat muodostuivat monelle taiteilijalle myös tärkeän tulonlähteen.

Kuvitetut matkakirjat olivat tuohon aikaan suosittuja eri maissa. Ne olivat aikansa Instragram-blogeja tai matkailuportaaleja.

Myös toisella kansalliskirjailijallamme, Zacharias Topeliuksella oli keskeinen vaikutus siihen, millaiseksi Suomi-kuvasto muokkautui.

”Hän halusi luoda kuvaa Suomesta kehittyneenä maana ja valitsi Suomi kuvitettuna -teokseen sen aikakauden kulttuurimaisemia lähinnä Etelä-Suomesta”, Anne-Maria Pennonen toteaa.

Maisemamaalauksen nousussa muodostui keskeiseksi juuri Saksan Düsseldorf. Werner Holmbergin innoittamana sinne matkusti vuosisadan puolivälissä opiskelemaan myös muita suomalaisia.

Vuosisadan loppupuolella Venäjän harjoittama sortopolitiikka nosti kansallistietoisuuden huippuunsa. Maisemamaalauksesta tuli myös osa poliittista ajattelua.

Kansallismaiseman käsite syntyi kuitenkin vasta sata vuotta myöhemmin 1990-luvulla.

Suomessa oli vain yksi varsinainen taiteilijoiden siirtokunta, jossa taiteilijat asuivat ja työskentelivät yhdessä. Önningeby-siirtokunnan perusti Ahvenanmaalle Victor Westerholm.

Tuusulanjärven ympärillä asuivat Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja Venny Soldan-Brofeldt, kukin omassa kodissaan muodostaen myös yhteisön.

”Kaikki maisemat eivät olleet suuria laajoja ­panoraamoja, vaan myös lähikuvia tehtiin. Esimerkiksi Halosella on intiimi maalaus Puutarha, joka samalla kertoi myös elämän arkista puolista, kun taiteilijalla oli suuri perhe”, Anne-Maria Pennonen kuvaa.

”Se oli pakoa kaupungista, kun koettiin, että kaupunkielämä oli turmeltunutta. Tuolloin pääkaupungin ja maaseudun raja oli huomattavasti lähempänä Helsinkiä. Tuusulanjärvi, Kirkkonummen Hvitträsk ja Akseli Gallen-Kallelan Tarvaspää Espoossa olivat kaikki selvästi maaseutua.”

Mukana Kantrin maisemissa on myös Magnus von Wrightin maalaus laitakaupungista, Katajanokalta. Maalaus osoittaa Pennosen mukaan hyvin, kuinka kaupunkimaisemat ovat usein muuttuneet enemmän kuin maaseudun ympäristö.

”Katajanokka samoin kuin Kruununhakakin olivat 1860-luvulla köyhien asuttamia hökkelikyliä, kun keskusta ulottui kutakuinkin Senaatintorilta Bulevardille Vanhankirkon puistoon.”

Vielä 1800-luvun alkupuolella taiteilijat liikkuivat vesiteitse kesällä tai hevospelillä. Rautateiden rakentaminen 1860-luvulta alkaen helpotti ja myös lisäsi uusien maalauskohteiden etsimistä.

Näsijärven ympäristöstä löytyy useita taiteilijoiden suosimia kesäpaikkoja. Gallen-Kallelan erämaa-ateljeessa Ruovedellä vierailivat Hugo Simberg ja Louis Sparre. Pekkalan kartanossa Ruovedellä vierailivat muun muassa Magnus Enckell ja Ellen Thesleff, jolla oli ateljee myös Muroleella.

Taiteilijoiden kiinnostus sisä-Suomeen näkyy Pennosen mukaan laajalti. Viitasaarella ja Keuruulla liikkuivat esimerkiksi Tuusulan yhteisön taiteilijat ja Keuruulla myös Gallen-Kallela.

Osa erämaista oli suhteellisen helposti saavutettavissa, kuten Näsijärven, Ruoveden ja Tarjanteen ympäristön suosio kertoo. Sen sijaan Lappiin alettiin hakeutua vasta, kun rata valmistui 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

On myös yksi menetetty kesäparatiisi. Suursaaressa käytiin jo 1800-luvun puolella ja yleisesti 1920-luvulta sen menettämiseen asti. Pennonen kertoo, että Suursaaren vaikutus näkyy Ateneumin tulevassa ­Enckellin näyttelyssä.

Pennonen valitsi Kantrin maalausten joukkoon tarkoituksella teoksia myös naismaalareilta, Fanny Churbergilta, Helmi Bieseltä ja Victoria Åbergilta. Myös Soldan-Brofeldt maalasi maisemia.

Vielä 1800-luvulla oli yleistä monessa Euroopan maassa, että naiset eivät päässeet taideakatemiaan opiskelemaan. Maisemia on silti pidetty perinteisesti naisille sopivina aiheina.

”Se on kuitenkin vaatinut matkustamista ja luonnossa liikkumista. Lisäksi on jouduttu käymään tietynlaista kilpailua miesten kanssa. Voi ajatella, että maisemat saattoivat sittenkin olla enemmän ’miehisiä’ aiheita.”

1900-luvulle tultaessa maisemakuvaus muuttui. Taiteessa siirryttiin tarkasta tunnistettavuudesta vapaampaan ilmaisuun.

”Taide ei ole enää ikkuna todellisuuteen. Nykytaiteessa maisema voi olla käsite, idea ja ajatus”, Anne-Maria Pennonen sanoo.

Aiemmin ajateltiin, että taiteessakin on absoluuttisia totuuksia. Yhden maiseman tai teoksen katsojat näkisivät sen siis samalla tavalla. ”Näin ei ole. Nyt tiedetään, että havainnoimme esimerkiksi värejä eri tavalla.”

”Teokset kuvastavat omaa aikaansa. ”Ismit” ovat siinä vain käsitteitä, joita käytetään. Aika, mitä nyt elämme, vaikuttaa tapaamme ajatella katsoa ja havainnoida”, tutkija tuumii.

Ilmastonmuutos on tuonut taiteilijat taas lähemmäs paitsi luontoa myös tiedettä. Ehkä vuosikymmenen päästä pystymme arvioimaan, miten koronapandemia muokkaa tätä suhdetta.

Lue lisää

Luonnonsuojelu ei sovi ihmiselle, väittää Pekka Juntti

Perunan mainetta on kolhittu syyttä, mutta vaatimaton mukula ansaitsee ylistystä

Aikakausien kohtaaminen – muinaisvaatteet vievät mielenkin menneeseen

Lukiolaisen verinen kauhuelokuva päätyi paikallisen kuvataiteilijan käsiin – nyt Teemu Nikki on palkittu elokuvaohjaaja