Kantri

Kun kauhein tapahtui, koko kylä kantoi suurperhettä syvässä surussa

Suurperheen äiti Suvi Mustonen näki eron ainoaksi mahdollisuudeksi mennä eteenpäin. Sitten lasten isä teki itsemurhan. Hirvittävän tapahtuman jälkeen koko kylä on kantanut häntä ja lapsia.
Sanne Katainen
Vähikkälän kyläyhteisön, ystävien ja työnantajien tuki on ollut korvaamaton Suvi Mustosen perheelle ja lähipiirille suuren surun keskellä. Lapset saivat isän työnantajalta samanlaiset hupparit kuin isällä oli. Mummo teki kuopukselle samanlaisen punaisen pipon kuin isällä oli aina.

Se hetki ei unohdu Suvi Mustoselta koskaan. Hän istuu autossa odottamassa, kun perheen vanhimmat lapset lähtevät hakemaan isänsä luota koulukirjojaan.

Jotain on pahasti vialla.

Sitten lapset huutavat. Kolmaskin lapsi juoksee sisään ennen kuin Suvi ennättää paikalle.

Lasten isä on löytynyt kuolleena.

”Soitin äidille ja hätäkeskukseen. Oli pakko mennä katsomaan, oliko vielä jotain tehtävissä”, Suvi kertoo.

”Ensimmäinen ajatus oli, että lasten isä halusi pelotella. Sitten näin kädet. Seuraava ajatus oli, että kaikki on mun syytä ja on pakko soittaa töihin etten voi tulla.”

”Pahinta oli, kun hätäpuhelussa kysyttiin, onko jotain tehtävissä ja piti vastata ettei ole.”

Pian paikalle tuli Suvin läheisiä. Sitten tulivat poliisit, ruumisauto ja kriisiryhmä.

Oli toukokuun toinen päivä tänä vuonna. Viikot siitä eteenpäin ovat yhtä sumua, mutta se, miten koko janakkalalainen Vähikkälän kylä on kantanut perhettä, on ollut valtava asia.

Juuri siksi Suvi haluaa kertoa perheen tarinan. Perheeseen kuuluu Suvin ja ex-puolison kuusi lasta sekä Suvin nyt jo täysi-ikäinen esikoinen.

Nopeasti perheen ympärille muodostui vahva tukiverkosto. ”Olen niin läheinen monen kanssa, että ihmiset pystyivät omavaltaisesti ottamaan vastuuta asioista.”

”Kerroin Facebookissa mitä oli tapahtunut, ja että kaikki apu otetaan vastaan.”

”Saatiin lainaan tila-auto, että päästiin kulkemaan. Kyläläiset kuljettivat lapsia kouluun. Sillä oli iso merkitys monin tavoin. Silläkin, että he tulivat aina sisälle hakemaan lapsia, niin että kun lapsen oli vaikea lähteä, hänellä oli tuki. Se oli aivan korvaamatonta.”

Suvin sisko aikataulutti ruoka-avun ja auttajat niin, että puolitoista kuukautta ystävistä ja kyläläisistä aina joku oli perheen kotona auttamassa ja tukemassa.

”Se oli iso asia senkin takia, että meidän perheen surun lisäksi läheisillä oli oma surunsa. Heidän kaikki voimansa eivät menneet meidän tukemiseen.”

”Se oli ihan hirveää ja jollain tavalla hirveän turvallista”, Suvi kertaa alkukesää.

”Lapset saivat syliä ja aikaa. Joku toi Uno-kortit ja meillä pelattiin kaksi kuukautta Unoa. Aina kun joku tuli, lapset pyysivät, että pelataan Unoa. Meille tuotiin ruokaa ja pullaa, aivan valtavasti pullaa.”

Jokaiselle lapselle löytyi joku aikuinen, jolle pystyi puhumaan ja johon pystyi turvautumaan.

”Meillä oli niin paljon ihmisiä, että mullekin riitti aikaa, sain päästellä tunteitani”, Suvi kiittää.

Ihmiset kokevat eri tavoin surua. Silti Suvi koki, ettei kukaan pelännyt tulla. ”Ei tarvitse tietää surusta, riittää että on läsnä. Joku pitää mun lasta sylissä, lukee iltasatuja, silittää hiuksia, se on todella koskettavaa.”

Kesän mittaan lapsia vietiin Puuhamaahan, purjehdusreissuille, saareen, saunaan ja uimaan. ”Se toi tunteen, että heistä välitetään.”

Tiesin, etten pärjää yksin, jos haluan pysyä ihmisenä ja olla äiti lapsille, Suvi toteaa. Sen opin hän sai edellisenä vuonna loppuun palamisen kautta.

Pari viime vuotta Suvi on loputtomiin analysoinut avioliittoaan, pohtinut miksi kävi niin kuin kävi, surrut ja itkenyt.

”Ei me suunniteltu suurperhettä, vaan elettiin, mentiin tunteella”, Suvi kuvaa rakkaussuhteen alkuvuosia.

Lapsia tuli ja elämä oli hyvin lapsikeskeistä. Lasten isä teki asfalttitöitä suurimman osan vuotta ja oli paljon poissa.

”Minä elin sillä ajatuksella, etten tarvitse muita ja väsyin. Kun toinen oli viikot poissa, tehnyt 17-tuntisia työpäiviä ja kaipasi yhdessäoloa ja itse oli kotona huolehtinut kaikesta ja kaikista ja kaipasi rauhaa ja yksinoloa. Siinä oli ristiriita, tarpeet eivät kohdanneet. Emme huolehtineet parisuhteestamme, vaikka tiesimme, että niin pitäisi tehdä.”

Vuonna 2013 kyläkoulun pelastamisesta tuli kyläläisille tärkeä asia ja Suvi löysi kylätoiminnasta oman leiviskänsä. Lopulta hän teki kylähommia yötä päivää sekä omassa kylässä että valtakunnallisessa kylätoiminnassa.

Suvista tuli maaseudun kehittäjä. Hän lähti Ouluun opiskelemaan maaseudun kehittämistä, lapset menivät päiväkotiin.

Pikkuhiljaa kehittämisprojektit uuvuttivat. ”Mutta tekeminen oli mielekästä ja tärkeää, sain onnistumisen kokemuksia. Olin valmis antamaan kaikkeni, tein töitä sydämellä.”

Vuonna 2016 oli eduskunnassa iso maaseudun kehittämisen seminaari. Suvilla oli juuri sitä ennen kovat vatsakivut, mutta hän mietti, että jos vain saisi jotain lääkettä, niin pääsee seminaariin.

”Lasten isä soitti minulle töistään, että sinä et mene minnekään, hän tulee kotiin. Minut vietiin ambulanssilla sairaalaan: umpisuoli oli puhjennut.”

Suvi oli pitkään sairaalassa ja laihtui kymmenen kiloa. Isä jätti asfalttityöt, hoiti lapsia kotona ja oli huolissaan Suvista. Mutta kun Suvi elpyi, hän lähti taas kehittämishommiin.

Keväällä 2017 ilmoitti tulostaan kuopus, Toivo, ja Suvi lähti kuntavaaleihin, vaikka siitä ei pidetty kotona. ”Minusta lapsikeskeisestä ihmisestä oli tullut urakeskeinen.”

”Samaan aikaa tein viittä työtä ja kunta-asiat päälle. Se oli hirveän kivaa, olin kartanossa jahtihommissa tarjoilijana, tein kylähommia ja valtakunnallista maaseudun kehittämistyötä.”

Se oli lopun alku, Suvi toteaa. ”Mulla oli käsittämättömät voimat, jaksoin, kun ei tarvinnut olla kotona. Kotona tunnelmat kiristyivät ja ongelmat kasvoivat.” Lasten isä alkoi ajaa rekkaa.

Viime vuonna tuli seinä vastaan. ”Mä tajusin, että olen niin väsynyt, että jos avioliiton ongelmille ei voi tehdä mitään, mä sekoan. Raivosin, lopetin nukkumisen. Kaikki valo ja ilo katosivat.”

Suvi sai naapurilta käyttöönsä rantamökin, jossa saattoi levätä. ”Oli puhe, että se olisi ollut meidän yhteinen keino pelastaa avioliittomme. Että olisimme voineet vuoronperään levätä siellä ja ottaa etäisyyttä.”

Lasten isä ei kuitenkaan halunnut mitään. ”Meillä ei ollut minkäänlaista yhdessä sovittua selviytymiskeinoa. Olimme ajautuneet umpikujaan.”

Heinäkuussa 2020 syntyi lopullinen päätös avioerosta. ”Se tuntui samalta kuin olisi menettänyt toisen iäksi. Toisaalta pystyimme puhumaan monista ongelmista ja tunteista, joista aiemmin emme pystyneet.”

”Se mökki järven äärellä pelasti mut. Se oli turvasatama, missä sai olla pieni ja heikko”, Suvi sanoo.

”Olen jollain tavalla kiitollinen loppuun palamisesta, sillä se johdatti armollisuuden ja pienuuden ääreen, oli pakko antautua, uskoa, että elämä kantaa.”

Syksyn tullen mökillä ei enää pärjännyt, piti muuttaa takaisin yhteen, kunnes olisi paikka minne mennä. Oli sovittu, että Suvi väistyy yhteisestä kodista, jos ero joskus tulee. Suvin työnantaja alkoi remontoida kartanonsa alataloa Suville työsuhdeasunnoksi.

Remontti valmistui helmikuussa 2021.

”Lähdin tyhjin käsin, en halunnut riidellä”, Suvi sanoo. ”Työnantaja antoi minulle lainaan vanhoja huonekaluja, ystävät ja kyläläiset auttoivat.”

”Ainut tavoite oli, että voin hyvin, jotta voin olla äiti lapsilleni. Eropäätöksen oli tarkoitus pelastaa meidät kaikki. Lasten isä ei osannut ajatella sitä asiaa samalla tavalla, vaikka ajoin hänkin näki eron hyvänä ratkaisuna”, Suvi sanoo hiljaa.

Maaliskuussa alkoi eron jälkeinen arki. ”Yleensä isäviikollakin mulla oli lapsi tai kaksi kerrallaan. Tuntui hyvältä antaa enemmän jaettua aikaa lapsille ja halusin helpottaa toisen taakkaa vaikeassa tilanteessa.”

Sitten tuli vappu ja se vapun jälkeinen päivä. ”Oli ihan kauheaa, että lapset joutuivat löytämään isänsä. Silti se teki asioista konkreettisia. Lapset olivat kohdanneet sen tilanteen, tiesivät, ettei isä palaa.” Asioista voi ja oli pakko puhua.

Lapset kertoivat myöhemmin, että isä oli ollut edeltävän viikon erityisen kiltti. Toivo ei ollut hoidossa, vaan isän mukana rekan kyydissä.

Lapset kokivat merkityksellisenä sen, että näkivät isänsä vielä kappelissa, koskettivat ja puhuivat hänelle, saivat mahdollisuuden hyvästellä. ”Hän oli isänä läsnä ja tosi hyvä.”

Kyläläiset olivat myös järjestämässä muistotilaisuutta Vähikkälän seuratalolle, lahjoittivat ruokatarpeita ja auttoivat monin tavoin.

Koronan vuoksi muistotilaisuuteen saattoi osallistua rajattu määrä ihmisiä, mutta lasten isän työnantajan järjestämään rekka-autokulkueeseen saattoi osallistua millä tahansa menopelillä.

Lasten isän työnantajasta Mari Poutiaisesta on tullut Suville tärkeä, hän on kulkenut rinnalla surussa. ”Mari oli ensimmäinen ihminen joka sai mut antamaan itselleni anteeksi. Hän totesi, että oli tärkeää, että pelastin itseni.”

”Syyllisyys on ollut ihan hirveää”, Suvi sanoo. ”Jos jotain haluaa oppia, niin sen, ettei huomista ehkä ole, tilaisuutta sanoa toiselle hyviä asioita ei välttämättä tule. Lasten isä oli ihminen, joka pystyi korjaamaan kaiken ja teki paljon asioita. En silti osannut sanoa kiitosta siitä, kuinka hyvä hän oli. Täytyi kuoleman kautta oppia, että pitää sanoa asioita ja kiittää.”

Syksyn koittaessa arki on iskenyt uudella tavalla. ”Kesä oli jollain tavalla suojelevaa ja pehmentävää aikaa”. Suvi toteaa. ”Aina kun arjesta ajattelee, että tämä menee näin, niin mikään ei mene juuri niin.”

Nyt pyörivät julkiset palvelut, kuten kunnan kotipalvelu ja koulukuljetukset. Suvi on perustanut myös Whatsupp-tukiryhmän, jonne voi laittaa viestiä, vaikkapa jos joku haluaa lapsen kaveriksi.

Lasten tukiperheet ovat myös todella tärkeä asia.

”Uskon että me pärjätään, ei ole muuta mahdollisuutta. Toki välillä tipahtaa ja suru vie mennessään. Määrätietoisesti pitää tehdä työtä arjen hallitsemiseksi, sitä se vaatii”, Suvi pohtii.

”Osaan pyytää apua, kiitos sen loppuunpalamisen.”

Lue lisää

Vähikkälän kyläyhteisön järjestämässä hyväntekeväisyysillassa 24.11. nostetaan esiin itsemurhan tehneiden läheisten auttaminen

Joka kymmenes nuori aikuinen on vakavasti harkinnut itsemurhaa kuluneen vuoden aikana – moni ei kuitenkaan puhu ongelmistaan

Maaseutunuoret mukaan kunnallisvaaleihin

Kuusi kylää Uudeltamaalta kisaa maakunnan vuoden kylän tittelistä – voittaja mukaan valtakunnalliseen kilpailuun