Tein aikanaan häpeällisen huonon kasvikansion ‒ sillä voi vielä olla vakavia seurauksia
Heikoista lajintunnistustaidoista voi seurata henkilökohtaisen häpeän lisäksi konkreettisiakin ongelmia, kirjoittaa Eino Haase kolumnissaan.
Kasvikansio on tehty Suomessa perinteisesti ylä- tai ala-asteen aikana. Kuva: Taneli LaineKoin viime kesänä järkytyksen vanhempieni luona vieraillessani, kun yläasteikäinen siskoni lähti metsään keräämään kasvikansiotaan.
Aluksi tietysti hyrisin vahingoniloista tyytyväisyyttä siitä, että myös nuorempi sukupolvi saa tuta sen saman tuskan, jota itse koin rämpiessäni hyttysten valtaamalla suoalueella puuttuvia kasveja etsien.
Varsinainen järkytys tapahtuikin vasta, kun katsahdin siskoni käsiä: hän oli lähdössä keruumatkalle puhelin kädessään!
Alkushokista selvittyäni minulle kerrottiin, että näin maailma ilmeisesti nykyään toimii. Kuva kasvista tallentuu vaivalloisen kasvion pakertamisen sijaan kuulemma niin paljon helpommin puhelimeen, josta sen voi sitten syksyn tullen lähettää opettajalle.
Ajattelin – vain hieman talvisodan henkeä huokuen – että toista se oli silloin, kun vielä itse ahersin kansioni parissa kipeytynyt finni alaleuassa ja hyttysen purema polvitaipeessa.
Pääsin kansallisromanttisissa kuvitelmissani niin pitkälle, että muistin itseni äkkiä vähintään Koskelan Jussin veroisena työmyyränä, joka keräili kasveja kesät läpeensä tuohivirsut jalassa ja kantele olalla ikiaikaisia kansantanhuja hyräillen.
Äiti muisti toisin.
Kävi ilmi, että suurin osa kansioni kasveista olikin hänen keräämiään, ei suinkaan minun. Viimeisellä viikolla ennen palautusta kansioni oli kuulemma ollut vielä niin vaiheessa, että äitini oli päätynyt moottoritien pientareelle keräämään puuttuvia kasveja kesken viikonlopun lomamatkan.
Se siitä sankarillisuudesta, siis. Hävetti.
Tapaus pulpahti välittömästi mieleeni, kun törmäsin kuluneena keväänä itseäni järkyttäneeseen tutkimustulokseen.
Siinä kerrottiin, että yhdysvaltaisteini saattaa tunnistaa jopa yli 1 000 erilaista logoa tai brändiä, mutta vain kourallisen kasveja ja eläimiä. Pelkään pahoin, etteivät tutkimuksen tulokset olisi kovin erilaisia kotimaassakaan, vaikka hellimmekin itsestämme kuvaa myyttisenä metsäkansana, jolla on aivan erityinen luontosuhde.
Ainakin oma osaamiseni lajitunnistuksen kohdalla on edelleen vauvankengissä, vaikka Ylen Luontoiltaa mieluusti kuuntelenkin ja kuvittelen kovasti olevani ”erähenkinen ihminen”. Todellisuudessa joudun usein tarkistamaan ulkosalla näkemäni kasvilajit jälkikäteen kotona kirjasta.
Tässä suhteessa en toki varmastikaan poikkea kovin monesta muusta 2000-luvulla aikuiseksi kasvaneesta suomalaisesta. En taida olla suinkaan ainoa, jolla kasvikansion tekeminen jäi vähän puolitiehen.
Mutta mitäs tuosta, sanoo joku.
Paljonkin, sanoisi biologi, kun ilmastonmuutoksen aikakaudella yhä useampi arkisenakin pitämämme laji muuttuu uhanalaiseksi. Yhtenä viimeisimmistä esimerkiksi varpunen.
Vaillinaisista lajientunnistustaidoista seuraakin äkkiä henkilökohtaisen häpeän lisäksi ihan oikeitakin ongelmia. Juurisyy on siinä, että on kovin vaikeaa kaivata sellaista, mitä ei tunnista.
Ja vielä vaikeampaa on kaivata sellaista, minkä olemassaolosta ei ollut edes tietoinen.
Kolumnin kirjoittaja on MT:n toimittaja.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
