Huonekasvien hurja historia
Harva tiedostaa, että olohuoneen nurkassa kasvava fiikus kantaa ristiriitaista historiaa. Vuosisatoja sitten, etenkin 1700–1800-luvuilla eurooppalaisen siirtomaaherruuden ja rikkauksien tavoittelun mukana levisivät nimittäin kasvit maailman laidoilta toisille.
Trooppisten kasvien metsästyksellä oli tieteelliset, taloudelliset ja kilpailulliset motiivit. Niiden perässä purjehdittiin maailman ääriin. Merimatkat olivat pitkiä ja vaarallisia. Paikan päällä vastassa olivat tukala ilmasto, taudit ja villit viidakot.
”Kasvien metsästys oli rajua peliä. Ei pelkästään metsästäjille itselleen vaan myös kerätyille kasveille ja niiden alkuperäisille ympäristöille”, kertoo kasvitieteilijä Teija Alanko, joka on kirjoittanut kirjan kasvinmetsästyksestä.
Löytöretkeläiset lähtivät matkaan usein rahan kiilto silmissä. Tiedemiehet, kauppapuutarhurit ja ylhäisön jäsenet maksoivat uusista harvinaisuuksista maltaita.
Euroopan suuret siirtomaaisännät – Britannia, Ranska ja Hollanti – olivat merkittävimpiä kasvivarantojen hyödyntäjiä ympäri maailmaa. Alkuperäisväestöltä ei kyselty, sopiiko kasveja viedä.
Matka maailman toiselta laidalta yli valtamerten oli kasveille iso rasite. Parhaiten pärjäsivät lajit, jotka luonnossa elivät muiden varjossa ja olivat hyviä sopeutujia.
Alkuun kasveja tuotiin siemeninä, mutta kun keksittiin niin sanottu Wardin laatikko, pystyttiin varmemmin rahtaamaan eläviä kasveja. Laatikko oli lasikantinen ja sinetöity, jolloin sinne muodostui suojaava mikroilmasto.
Kasvin matka viidakosta eurooppalaisen ylhäisön saleihin ja sieltä suomalaisiin torppiin oli pitkä, jopa satoja vuosia.
Joka maassa kasvien leviäminen tapahtui yleensä saman kaavan mukaan. Ensin niitä harrasti yläluokka, sillä harvinainen kasvi oli haluttu statussymboli. Heillä oli jopa lämmitetyt kasvihuoneet eksoottisille tulokkaille.
Yläluokkaa matkinut porvaristo oli seuraava porras, he harrastivat huonekasveja. ”Pikkuhiljaa ne sitten levisivät rahvaan pariin, kun pistokkaita jaettiin, saatiin tai näpistettiin”, Teija Alanko kertoo.
Porvarit hylkäsivät rahvaanomaisina ne kasvit, jotka tavallinen kansa oli ottanut omikseen.
Kauppapuutarhojen myötä useammat ihmiset pääsivät helpommin käsiksi erilaisiin kasveihin.
Suomen ensimmäinen kauppapuutarha perustettiin Helsinkiin Arkadianmäelle 1858. Christian Bohnhof kasvatti ja myi koristekasveja leikkokukkina, siemeninä ja taimina. Hän myös perusti Suomen ensimmäiset kukkakaupat.
Ennen vanhaan talot olivat puulämmitteisiä ja huonekosteus oli kasveille parempi kuin nykyinen kuiva sisäilma. Suomen pimeä talvikausi karsi ne kasvit, jotka eivät kyenneet sopeutumaan valon vähyyteen.
Säätyläiskodeissa kasvit olivat palvelijoiden ja puutarhureiden hoivissa. Kesää vietettiin huviloilla ja kasvit pakattiin muuttokuormaan mukaan.
”Huonekasveja pidettiin arvossa silloin enemmän, ja ne olivat vaikeammin saatavissa”, Alanko kertoo.
Suomalaisista Alanko mainitsee erityisesti Fredrika Runebergin, joka oli 1800-luvun puolivälin tienoilla kovan luokan kasvikeräilijä. Hän oli kiinnostunut erikoisuuksista, vaikkei itse päässyt ulkomaille.
Runebergin pojat toivat uutuuksia Euroopasta. Fredrika myös vaihteli kasveja puutarhurien kanssa. Fredrikan aikaisia kasvikantoja on yhä Runebergin kotimuseossa Porvoossa.
1800-luvun puolivälissä Aurora Karamzinilla oli puolestaan valtava trooppisten kasvien kokoelma Träskändan kartanossa. Banaani, viikunaopuntia, yönkuningatar ja sadat muut kukoistivat hänen kasvihuoneissaan. Pelkkiä verenpisaroita oli 44 eri lajiketta.
Moni kasvitieteilijä ja tutkimusmatkailija oli myös taitava taiteilija, sillä kameroiden puuttuessa kasvit piti dokumentoida tarkkaan piirtämällä.
Tuohon aikaan naisia ei tieteentekijöinä haluttu tunnustaa. Heitä arvostettiin lähinnä kasvitaiteilijoina. Joku harva sai sentään itsensä mukaan nimetyn lajin.
Osa kasvien metsästäjistä riisti häikäilemättömästi siirtomaiden luontoa ja samalla vaikeutti myös alkuperäisväestön elämää. Moni kasvilaji muuttui uhanalaiseksi laajan keräilyn seurauksena. Erityistä tuhoa kokivat orkideat.
”Asenne oli tuolloin se, että valloitetaan maailma ja otetaan kaikki luonnonrikkaudet omaksi hyödyksi”, Teija Alanko kiteyttää.
Ruotsalainen luonnontieteilijä Carl von Linné perusteli riistoa uskonnon varjolla. Hänen mukaansa kaikki oli luotu ihmistä varten. Useita Linnén oppilaita osallistuikin näille tutkimusretkille.
”Oli myös tutkijoita, kuten Alexander von Humboldt, jotka ymmärsivät ekosysteemin toimintaperiaatteet: kaikki eliöt ovat vuorovaikutuksessa. Hän tajusi, miten peruuttamatonta tuhoa ihminen voi aiheuttaa”, Teija Alanko kertoo.
”Humboldt ymmärsi jo 1700-luvulla sen, mitä osa ihmisistä ei tänä päivänäkään tajua. Luonto on kokonaisuus ja sitä ei pitäisi liikaa sohia.”
Tuolloin ei yleisesti ymmärretty, mikä merkitys kasvien laajamittaisella viennillä mantereelta toiselle oli. Osa kasveista on riistäytynyt luontoon haitaksi asti. Tästä esimerkkinä kultaköynnös, joka alun perin kasvoi vain yhdellä saarella Ranskan Polynesiassa. Nyt se leviää useissa maissa syrjäyttäen alkuperäiset lajit.Tansanian Usambara-vuoriston sademetsistä alkuun afrikanorvokiksi kutsuttu laji, joka sittemmin nimettiin usambaranpaavalinkukaksi ( Saintpaulia ionantha ). Moni paavalinkukkalaji on luonnossa nykyään uhanalainen.
Samalla levisivät myös tuholaiset ja taudit.
Toisaalta, ilman kasvinmetsästäjiä emme välttämättä joisi kahvia tai teetä tai söisi banaaneja. Ne kuuluvat samaan ilmiöön huonekasvien metsästyksen kanssa.
”Jos heitä ei olisi ollut, meillä ei luultavasti olisi ikkunalaudoillamme paljon mitään. Ehkä juhannuksena tuotaisiin koivunoksia maljakkoon”, Teija Alanko pohtii.
Huonekasvit olivat alun perin luksusta myös yläluokille. Kun kasvit siirtyivät pikkuhiljaa tupiin ja torppiin, ne toivat rahtusen ylellisyyttä ja viihtyisyyttä mukanaan.
”On hyvä tuntea huonekasviensa historia. Ne eivät ole itsestäänselvyyksiä.”
Lähteenä käytetty Teija Alangon kirjaa Kultaköynnös ja unelma – Huonekasvien historiaa (SKS Kirjat, 2025).
- Osaston luetuimmat
