
Ensin menee äiti leukemialle, ja vuotta myöhemmin oma lapsi sairastuu samaan tautiin ‒ Silene Lehdon riipaiseva tarina vetää hiljaiseksi
Lasten yleisimpään syöpään eli leukemiaan sairastuu Suomessa noin 50 lasta vuodessa.Silene Lehdon (s. 1979) esikoisromaani Musta huone (2026) ei päästä lukijaansa helpolla. Kirjan kanteen painettu alaotsikko Ajatuksia leukemian ajalta paljastaa heti kättelyssä, millaisissa vesissä kirjan sivuilla tullaan liikkumaan.
Tarina lähtee liikkeelle sairaalasta, jossa kirjan päähenkilö, nimettömäksi jäävä äiti, tilittää lukijalle tuntojaan viisivuotiaan poikansa vierellä. Pian käy ilmi, ettei kyseessä ole minkä tahansa pikkunaarmun vuoksi tehty päivystyskeikka, sillä poika nukkuu äitinsä vierellä morfiinin vaikutuksen alaisena.
”Pelkään sitä hetkeä, jolloin lääkkeen vaikutus lakkaa”, pohtii minäkertoja ja harmittelee, että morfiinia voi antaa lapselle vain neljän tunnin välein. Syy harmitteluun on selvä:
”Ennen seuraava annosta on katsottava kun Lapsen kasvot vääristyvät kipuun ja hän huutaa niin kuin lapsi ei koskaan huuda, koska sellaista kipua ei kuulu olla, ei viisivuotiaalla, ei tällaista sairautta.”
Lehto kirjoittaa totuuksista, jotka kaikki kyllä tietävät, mutta joita kukaan ei halua muistaa.
Selviää, että lapsella on todettu akuutti lymfaattinen leukemia, joka on lasten yleisin syöpä Suomessa. Ja aivan kuin siinä ei olisi vielä tarpeeksi siedettävää, muutamaa sivua myöhemmin käy ilmi, että kertojan oma äiti on menehtynyt samaan tautiin vain vuotta aiemmin.
Lääkäri yrittää sentään lohduttaa kertomalla, että lapsilla leukemian ennuste on rutkasti vanhempia ihmisiä positiivisempi, sillä nämä kestävät rankkoja sytostaattihoitoja paljon paremmin kuin aikuiset. Juuri elämän romahduttaneen diagnoosin äärellä tieto on kuitenkin kertojalle laiha lohtu.
”Jos tämä tapahtuu, mitä tahansa voi tapahtua ihan koska tahansa, kukaan ei ole turvassa enää koskaan”, kirjoittaa Lehto ja tulee sanoneeksi äänen totuuden, jonka kaikki kyllä tietävät, mutta jota kukaan ei halua muistaa.
Lapsen syöpädiagnoosin edessä elämän rajallisuus ja epäoikeudenmukaisuus lyö läpi tietoisuudesta kuin tsunami.
”Ja samalla hetkellä tajuan, että niinhän se onkin, niinhän se on aina ollutkin, kukaan ei ole turvassa, me emme ole turvassa, olemme vain kuvitelleet niin, eläneet jossakin illuusiossa, niin kuin ne perheet rantapyyhkeillään Khao Lakissa, kaksikymmentä vuotta sitten, hetkeä ennen kuin meri alkoi vetäytyä taaksepäin.”
Lehdon hienovireinen romaani on klassinen esimerkki teoksesta, jota ei useimpien sivujen jälkeen tekisi mieli jatkaa rankan luonteensa vuoksi eteenpäin. Muutakaan ei kuitenkaan voi, sillä teksti on kirurgintarkkaa ja tarina sitä luokkaa, ettei kirjaa yksinkertaisesti voi jättää kesken.
Ja vaikka kyseessä onkin teos, jossa kuolemaa tuijotellaan liki 200 sivun verran silmästä silmään, löytyy kirjasta roppakaupalla myös mustaa huumoria.
Esimerkistä käy tilanne, jossa syöpää sairastavan lapsen äidiltä kysytään sattumalta vaatekaupan kassalla, haluaisiko tämä lahjoittaa rahaa lasten syöpätutkimukseen.
Tilanne on absurdiudessaan jo niin kammottava, ettei lukija voi muuta kuin kauhunsekaisin tuntein hymähdellä kirjailijan kirkkaalle havainnolle.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat






