Tappamisen on yksinkertaisesti loputtava Gazassa
Mitä pidemmälle Israelin operaatio etenee, sitä enemmän näyttää siltä, että tavoite on gazalaisten poistaminen ja maan haltuunotto, kirjoittaa Matti Repo kolumnissaan.
Nouseeko poltetusta maasta vielä kaksi valtiota? Kuva: Kimmo HaimiGazan asukkaiden kärsimys sodan jaloissa on tuskallista seurattavaa.
Euroopassa on lähtökohtaisesti oltu terrori-iskuista kärsivän Israelin ystäviä, mutta sotaretken pitkittyessä, kymmenientuhansien kuollessa ja kaupunkien raunioituessa ovat mielet alkaneet kääntyä. Esiin on noussut solidaarisuus Palestiinan puolesta.
Historiassa ei ole nollahetkeä. Kaikilla sodilla on taustansa. Mille puolelle osoitetaan tukea, sen mukaan valitaan lähtökohdat. Tällä konfliktilla on syvät juuret mutta ei helppoa ratkaisua. Yksi puoli perustelee sotaa vapaustaisteluna miehityksestä ja toinen turvallisuuden varmistamisena. Kun kirjoitan tämän, minua kohta opetetaan molemmilta suunnilta.
Hamasin terrori-isku toissa vuoden lokakuussa oli lähtölaukaus tälle sodalle. Panttivankien ottaminen varmisti, että Israel tulee heitä voimalla hakemaan. On vaikea kuvitella, etteikö se ollut arvattavissa. Tuskin oletettiin armeijan jäävän rajalle heidän vapauttamistaan pyytelemään. Sen sijaan Hamas tuskin laski näin totaalista tuhoa, jos kohta maailman sympatiaa onkin ollut siitä seurauksena.
Nuori palestiinalainen ystäväni, joka saapui opiskelijana Gazasta Tampereelle, purki turhautumistaan toteamalla, että Israelin pääministeri haluaa heidät kaikki hengiltä. Minä toppuuttelin, että eiköhän hän halua vain panttivangit vapaiksi ja Hamasin pois vallasta. Mutta mitä pidemmälle operaatio etenee, sitä enemmän näyttää siltä, että tavoite on gazalaisten poistaminen ja maan haltuunotto. Tuho ei ole suhteessa terrori-iskuun.
Tuho ei ole suhteessa terrori-iskuun.
Jos alkupisteestä kiistellään, onko päätepisteestä sopua? Palestiinan valtion tunnustaminen ei sinänsä saa aikaan rauhaa eikä yhdistä hajanaisia alueita demokraattiseksi yhteiskunnaksi. Se kuitenkin viestii suuntaa, johon Euroopan unioni on sitoutunut. Myös Suomi tukee kahden valtion mallia. Mutta minua mietityttää yhden kaupungin asema.
Jerusalem on kolmen uskonnon pyhä kaupunki. Vaikka tämä ei ole uskonsota, Jerusalem on kulttuurinen kiintopiste ja kansanryhmien identiteetin symboli. Sillä on ollut tuhansien vuosien historiassaan monia hallitsijoita, ja jokainen on pitänyt itseään vapauttajana.
Syntyykö ratkaisu siten, että yksien hallitessa toisilla on esteetön pääsy pyhille paikoille? Vai altistaako se vain mielenosoituksille, joissa kytee ruutitynnyri? Yksi toimiva esimerkki kuitenkin on: Pyhän Haudan kirkkoa on seitsemän vuosisadan ajan vartioinut sama muslimiperhe kristittyjen riidellessä kenelle kirkko kuuluu.
On selvää, että Israel tarvitsee rauhan ja turvallisuuden. Selvää on myös, että palestiinalaiset tarvitsevat ihmisoikeutensa ja vapautensa. Sota on saatava päättymään ja oikeudenmukainen rauha voimaan tappamisen ja kurjistamisen sijaan. Mutta kuinka korjataan monen sukupolven katkeruus? Siihen varmasti tarvitaan kolmen uskonnon rukouksia.
Kolumnin kirjoittaja on Tampereen hiippakunnan piispa.Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
