Vaatimusten ristiaallokossa

Äitien pitäisi tehdä pitempää päivää ja samaan aikaan kehotetaan viettämään lasten kanssa kiireetöntä aikaa hiekkalaatikolla. Kuva: Jaana Kankaanpää

Työaikaa pitäisi hallituksen mukaan pidentää. Pienten lasten äitejä vaaditaan hiekkalaatikon reunalta töihin. Samaan aikaan kauhistellaan, kuinka pitkiä päiviä lapset viettävät päivähoidossa. Ja kasvatusasiantuntijat kirjoittavat, kuinka lasten kanssa pitäisi viettää kiireetöntä aikaa ihan vain olemalla.

Istun bussissa matkalla töihin ja luen näitä otsikoita. Työmatkoihin kuluu päivittäin yhteensä melkein kaksi tuntia, mikä on pääkaupunkiseudulla julkisilla kulkevalle ihan keskivertoaika. Siinä ajassa ehtii aika monta lööppiä ja uutista lukea. Samalla ehtii myös miettiä, mistä se pidempi työaika, mutta samalla lasten lyhyempi tarhapäivä revitään.

Kun perheessä on kaksi toimistoaikana töitään tekevää ja työpaikan joustot hyödyntävää, niin silti lasten tarhapäivistä tulee vähintäänkin normaalin työpäivän mittaisia. Toinen vie muksut hoitoon kahdeksan aikaan, jotta pääsisi itsekin säälliseen aikaan pois töistä. Hakuvuorollani pyrin olemaan tarhan pihalla puoli viisi, mutta se tarkoittaa sitä, että lähden töistä reilusti ennen neljää.

Iltaa jää kiireettömästi vietettäväksi lasten kanssa muutama tunti. Osan siitäkin ajasta haukkaavat pakolliset touhut kuten ruokailu ja sen jälkeisen sotkun siivoaminen sekä iltatoimet.

Lukuun ottamatta työajan pidennystä, muut alussa esitetyt vaatimukset ovat ihan ymmärrettäviä. Ikävä vain, että kaikki nämä vaatimukset kohdistuvat samoihin ihmisiin. Ihmisiin, joiden arjessa vuorokauden tunnit eivät tahdo riittää kaikkien näiden vaatimusten toteuttamiseen.