Suurten ikäluokkien uupuva uhma

Jos erehtyy mainitsemaan vanhemmuuden rankkuuden, varsinkaan netissä, saa vähintään yhden ennen piti hoitaa lapset, lehmät ja pellot, pestä pyykit käsin sekä kantaa vedet ja puut eikä tullut mieleen valittaa -vastauksen.

Luin yhtä tällaista vuodatusta ja jäin miettimään, eikö menneillä vuosikymmenillä kärsitty uhmasta ollenkaan?

Oliko lapsia ja tekemistä yksinkertaisesti niin paljon, ettei siinä ehditty huomioida yhden tai kahdenkaan uhmaraivaria? Vai onko aika kullannut muistot, eikä muistikuvia itkupotkuraivareista ole jäänyt?

Vai miksi vanhemmilta ikäpolvilta on välillä niin vaikea saada myötätuntoa, kun mainitsee, ettei jaksaisi jälleen yhtä tyhjästä syntynyttä, minuuttikaupalla kestävää raivokohtausta. Lohdutukseksi saa korkeintaan puolivillaisen tokaisun, kuinka sinnikkyys on pidemmän päälle hyvä piirre.

Oma huumorintajuni on välillä todella koetuksella, kun uhmaikäinen panee kaikessa hanttiin. Koska pukeminen on tyhmää, niin lähteminen kestää ikuisuuden.

Lautaselle eksynyt yksi väärän värinen paprika saa aikaa puolen tunnin huutokonsertin. Yritä siinä keskustelemalla selvittää, mistä oikeasti kiikastaa, kun lapsi vain kiljuu. Huonoimpina päivinä jokainen asia tehdään vaikeimman kautta, jolloin illalla on henkisesti aika sippi.

Mutta sokerina pohjalla odottaa yöraivarit. Se on se, kun päivällä käsittelemättä jäänyt kohtaus nostaa uudelleen päätään ja puoliuninen lapsi herää keskellä yötä raivoamaan. Seuraavan päivän uhma otetaankin vastaan myös fyysisesti väsyneenä.

Siinä kohtaa arvostaisi enemmän vienpäs lapsesi hetkeksi ulos, mene sinä lepäämään -reagointia kuin vuosikymmenten takaisten lastenkasvatusolosuhteiden muisteloa.