Lastenkirjojen ihanuus ei ole lasten yksinoikeus – kuvittaja ostaa välillä lastenkirjoja ihan vain omaksi ilokseen

Sanna Mander vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Ruotsissa. Hän kokee olevansa ruotsinsuomalainen, ja välillä ajatukset kääntyvät ruotsinkielisiksi. Lapsilleen hän puhuu kuitenkin suomea. Kuva: Hanna Linnove

Kahvila Skidilässä raikuvat iloiset leikkien äänet. Muutama äiti vaihtaa kuulumisia pöydän ääressä, kun jälkikasvu viilettää pitkin lattioita. Vain silloin pitää menoa hillitä, kun joku tenavista yrittää livahtaa ulos kahvilan ovesta Helsingin keskustassa sijaitsevan Annantalon muihin tiloihin.

Sanna Mander, toinen Skidilän perustajista, katselee tyytyväisenä ympärilleen. Lokakuun alussa avatussa kahvilassa lapset ja aikuiset saavat nauttia leppoisasta tunnelmasta yhdessä. Se ei ole aina suomalaisissa ravintoloissa ja kahviloissa mahdollista.

"Kolme lastani ovat superkiitollisia, jos pitseriassa on leikkinurkka. He iloitsevat, vaikka se tarkoittaisi vain yhtä lelukoria ja leikkiuunia", Mander kertoo.

Manderin mielestä lapsia ei pitäisi julkisissa tiloissa sysätä omiin nurkkiinsa, jotta aikuisille saataisiin pyhitettyä oma alueensa. Vaikka Skidilä on suunniteltu lapsia ajatellen, on se samalla tarkoitettu ihan kaikille.

"Lapset eivät ole erikseen jossain iloisen värikkäässä muovinurkassa ja vanhemmat sen ympärillä, vaan tämä on aidosti koko perheen paikka."

Skidilän olemassaolosta saa kiittää lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkintoa, jonka Mander pokkasi viime vuonna itselleen kirjallaan Avain hukassa. Mander lupasi käyttää 30 000 euron palkintosumman lastenkulttuurin edistämiseen.

"Minä ja Skidilän toinen perustaja Aino Heikkinen haluamme tehdä asioita heti, emme jaksa lobata kymmentä vuotta saadaksemme rahoittajia."

Kahvilassa järjestetään tapahtumia lähes päivittäin. Marraskuun lopussa esimerkiksi pelattiin prinsessabingoa Manderin ja Anna Sarven yhteisen Prinsessakirjan julkistamistilaisuudessa. Toimeen tartutaan sitä mukaa, kun ideoita pälkähtää päähän.

Manderin haaveissa Suomeenkin pystytettäisiin sellainen elävä satutalo kuin Tukholmassa sijaitseva, Astrid Lindgrenin tuotannon ympärille rakennettu Junibacken on.

Mander syntyi Torniossa, mutta muutti parin vuoden iässä perheineen Tukholmaan, jossa hän kävi suomenkielisen alakoulun sekä ruotsinkieliset yläkoulun ja lukion.

Kirjat olivat Manderille pienestä asti tärkeitä, asuihan perhe samassa talossa kirjaston kanssa.

"Se oli minulle vähän kuin iltapäiväkerho, hengasin siellä ihan joka päivä. Ei tarvinnut edes laittaa kenkiä tai takkia, kun hissillä pääsi alas kirjastoon, jossa oli myös hyvä valikoima suomenkielisiä kirjoja."

Myös piirtämistä Mander harjoitteli jo lapsena, vaikka hän ei osannut taiteilla paperille hevosia samalla tavalla kuin ikätoverinsa. Mieluummin hän kopioi logoja ja hahmoja amerikkalaisista sarjakuvista tai koristeli kirjekavereille lähetettäviä ystävävihkoja.

Mander suoritti graafisen suunnittelun lukion Ruotsissa, joten alan opintojen jatkaminen Helsingissä tuntui luontevalta jatkosuunnitelmalta.

"En vieläkään ajattele, että olen taiteilija tai kuvittaja. Minulla on vain paljon ideoita, ja osaan tehdä niistä kuvia."

Ensimmäisen itse kirjoittamansa kirjan Mander julkaisi viime vuonna. Avain hukassa ilmestyi saman tien myös ruotsiksi Nyckelknipan-nimisenä. Värikkäässä kuvakirjassa etsitään kotiavainta läpi kerrostalon erilaisten kotien.

"Minua ovat aina kiinnostaneet ihmisten kodit. Tykkään kurkistella ikkunoista sisään ja katsoa, millaisia lamppuja, verhoja ja kasveja ihmisten kodeissa on."

Kirjan sivuillekin hän tallensi näkemiään koteja. Hän tunnustaa olevansa itse kirjassa nähtävä kummitus, jolla on aivan liikaa tavaraa.

Vaikka Mander on kirjoittanut kuvakirjan runomuotoiset tekstit, ei hän pidä itseään kirjailijana. Ennemminkin riimit ovat kuvatekstejä, jotka selittävät kuvia katsojalle.

"Usein kuva tuli ensin, ja sitten aloin keksi hassuja riimejä. Yksi riimi saattoi tulla ruotsiksi ja toinen suomeksi."

Manderin esilukijoina toimivat hänen lapsensa, jotka olivat auliisti sanomassa, jos jokin kohta ei heidän mielestään ollut hauska tai jos alkoi pelottaa liikaa.

Finlandia-ehdokkuus ja lopulta koko kilpailun voitto oli Manderille suuri yllätys. Hän oli pitänyt teostaan kummajaiskirjana, jolla ei olisi mitään mahdollisuuksia esimerkiksi Mauri Kunnaksen kirjaa vastaan.

"Runo jo hankaloittaa kirjan menestymistä, ja ajattelin, että koko kirja on vähän friikki. Mutta olen todella iloinen, että ihmiset lukevat ja ymmärtävät sitä."

Palkinnon synnyttämää riemukasta tunnelmaa latistivat kuitenkin yllättävät plagiointisyytökset. Vaikka lopulta todettiin, että Avain hukassa ei ollut kopioinut Talo kulman takana -kirjaa, jätti koko kohu jälkensä Manderiin.

"Ihmiset onnittelivat palkinnosta ja seuraavassa lauseessa kysyivät plagiointisyytteiden aiheuttamista tunnelmista. Se pilasi juhlafiilistä ja oli kamalinta, mitä olen kokenut."

Mander kertoo tarkastelevansa nykyään töitään entistä suuremmallakin valppaudella.

"Olen vainoharhainen vähän kaikesta. Pelkään, onko tuo kello tai tämä hiiri piirretty samalla tavalla kuin joskus aikaisemminkin. Mutta täytyy vain luottaa omaan työhönsä, minulla ei ole mitään syytä plagioida."

Käännetään katse lopuksi ikävistä plagiointisyytöksistä paljon mukavampaan asiaan eli prinsessoihin. Ne vilahtelevat Manderin kuvituksissa, ja tänä vuonna julkaistussa Prinsessakirjassa ne ovat pääosassa.

Kiinnostus prinsessoihin syttyi, kun Mander törmäsi Facebookissa vanhempien harmitteluun tytärtensä prinsessakausista.

"Monet äidit valittivat hirveistä prinsessamekoista ja muista prinsessajutuista. Minua se ahdisti."

Sitten Manderin oma tytär, joka eli vahvasti prinsessakautta, sai silmälasit. Tyttö oli aivan varma, ettei voisi enää olla prinsessa. Mander päätti, että on aika laajentaa käsitystä prinsessoista.

"On olemassa paljon erilaisia prinsessoja. On politiikkaprinsessoja, salaisia prinsessoja ja satuprinsessoja. Leia on yhtä lailla prinsessa kuin vaikka Tuhkimo."

Prinsessatarinat eivät myöskään ole pelkästään lasten yksinoikeus, vaan Mander haluaa kannustaa aikuisiakin tarttumaan lastenkirjoihin. Lapsi ja aikuinen saattavat tavoittaa samasta kirjasta eri ulottuvuuksia, mutta olisi hölmöä jättää lastenkirjojen ihanuus vain lasten nautittavaksi.

"Ehkä haluan itse olla vielä lapsi, ja tahdon, että kaikki ihanat lastenkirjat ovat myös minulle. Ostan niitä välillä ihan vain itselleni."