Persoonallinen käsiala korvasi pakollisen kaunokirjoituksen – tavoitteena ei ole kaunis vaan käyttökelpoinen ja luettava ilmaisun väline
Sidosteista käsialaa ei ole opetettu Suomessa sitten vuoden 2016.Moni opettaja on kiitellyt ratkaisua, joka aikanaan kohahdutti kansaa.
Alakoululaisen käsialanäyte. Käsialaa harjoitellaan vihkoihin kuten ennenkin, tyyli vain on aiemmasta muuttunut. Kuva: Jarkko SirkiäOpetushallitus sai Suomen kohahtamaan vuonna 2014. Opetushallituksen tuolloin julkaisemat peruskoulujen opetussuunnitelmien perusteet linjasivat, että jatkossa kaikki koululaiset opiskelevat vain tekstausta.
Aiemmin peruskoulussa kaikki oppilaat opettelivat sekä sidosteisen käsialan että tekstauksen. Sidosteisella käsialalla tarkoitetaan kirjoitustapaa, jossa kirjaimet liitetään toisiinsa yhtenäiseksi ketjuksi. Näin tekstiä on mahdollista kirjoittaa niin, että kynä nostetaan paperista pääasiassa vain sanojen välissä.
Sidosteista käsialaa on kansan suussa totuttu kutsumaan kaunokirjoitukseksi, vaikka kaunokirjoitus tarkoittaa tarkkaan ottaen 1980-luvulle asti opetettua käsialaa.
Ilmoitus pakollisen kaunokirjoitusopetuksen loppumisesta sai tiedotusvälineet riehahtamaan aina ylilyönteihin asti. Villeimmät julistivat virheellisesti jopa kaunokirjoituksen kieltämistä.
Moni kaunokirjoituksen ystävä pahoitti mielensä ja sosiaalinen media kävi aiheen tiimoilta kuumana. Erityisesti vanhimmat ikäluokat pitivät muutosta huonona.
Myös ulkomailla asia noteerattiin ja yhteydenottoja tuli yllättävän paljon ulkomaisilta tiedotusvälineiltä, kertoo opetusneuvos Minna Harmanen Opetushallituksesta.
Miksi päätös luopua kaunokirjoituksen opettamisesta sitten tehtiin, jos se herätti niin suuresti vastustusta?
Harmasen mukaan kouluista saatu palaute oli jo pitkään kertonut oppilaiden käsinkirjoitustaitojen heikkenevän. Monelle käsin kirjoittaminen alkoi olla kynnys tekstien tuottamiseen, vaikka sisällön puolesta ongelmia ei olisi ollutkaan.
Erityistä ongelmaa tuotti juuri kirjainten sidostaminen, ja enemmistö yläkoulujen ja lukioiden oppilaista kirjoitti tekstauksella.
”Opettajien viesti oli, että sidostamisesta oli tullut monelle suorastaan henkimaailman hommaa. Sitä ei yksinkertaisesti enää pystytty omaksumaan kuten aiemmin.”
Harmanen korostaa, ettei kyse ole oppilaiden tason heikkenemisestä vaan oppimiseen käytettävissä olevasta ajasta. Yhä lisääntyvien oppisisältöjen paineessa aika ei enää yksinkertaisesti riitä siihen, että he oppisivat tuottamaan kahta erilaista käsialaa, tekstausta ja kaunokirjoitusta.
Näin ollen päädyttiin vapauttamaan aikaa harjoitteluun sillä, että opiskellaan vain yksi kirjaimisto, Harmanen perustelee.
Käsin kirjoittaminen jos jokin on taito, jonka harjaantuminen vaatii aikaa, harjoitusta ja toistoa, Harmanen korostaa. Ei riitä, että kirjaimet käydään läpi ensimmäisinä kouluvuosina.
”Käsin kirjoittamista pitäisi ehtiä harjoitella koko alakoulun ajan, myös luokilla 3–6.”
Samaan aikaan käsin kirjoittaminen joutuu antamaan tilaa näppäimistöllä kirjoittamiselle. Yhä suuremman osan teksteistä oppilaat kirjoittavat tietokoneilla ja älylaitteilla, minkä opiskelua myös opetussuunnitelma edellyttää.
Miten yhteen kirjaimistoon siirtyminen sitten on vaikuttanut oppilaiden taitoihin?
”Tein tätä haastattelua varten pienen kyselykierroksen ja palaute oli aika positiivista. Moni opettaja sanoi, että aika luettavaa käsialaa saadaan, kun opetellaan vain yhtä kirjaimistoa.”
Vaikka käsialan kehitys johtikin vasta 2010-luvun puolivälissä käsialaopetuksen radikaaliin muutoksen, keskustelu lasten huonosta käsialasta ei liity mitenkään leimallisesti juuri nykypäivään, Harmainen korostaa. Päinvastoin.
”Huonosta käsialasta on puhuttu aina. Aina on oltu huolissaan siitä, että ihmisten käsiala huononee, ja monessa uudistuksessa siihen on pyritty vastaamaan.”
Toisaalta luonnollisia syitä käsialan heikkenemiseen on viime vuosikymmeniltä löydettävissä.
Ensimmäinen askel otettiin jo vuonna 1952, jolloin kaunokirjoitustunnit lopetettiin. Siihen asti joku opettaja oli keskittynyt erityisesti kaunokirjoituksen opettamiseen. Siitä eteenpäin kaunokirjoituksen opetus on ollut osa äidinkielen oppiainetta, jota ovat opettaneet luokanopettajat.
Askel, jota moni ei tule ajatelleeksi, otettiin peruskouluun siirryttäessä 1970-luvun alussa: kirjoittamisen tarve väheni huomattavasti, kun käyttöön tulivat painetut harjoituskirjat. Enää ei tarvinnut kirjoittaa perinteisiin vihkoihin läheskään yhtä paljon kuin ennen.
Seuraava merkittävä askel osuus 1980-luvulle, jolloin luovuttiin vuodelta 1932 peräisin olevista Toivo Salervon suunnittelemasta tyyppikirjaimistosta. Se korvattiin huomattavasti yksinkertaisemmalla Toivo Heiskasen suunnittelemalla kirjaimistolla, josta oli karsittu koristeellisuutta mutta samalla menetetty sidosteisuutta.
Uudistus helpotti vasenkätisten kirjoitustyötä, mutta monet Salervon kaunokirjoitukseen tottuneet näkivät kirjainten yksinkertaisuuden vuoksi sen aiempaa kirjaimistoa huonompana.
”Ajatellaan, että kaunis on parempaa”, Harmanen pohtii.
Toisaalta juuri sidosteisuuden väheneminen teki kirjoittamisesta aiempaa kömpelömpää.
Heiskasen kirjaimistoa päivitettiin vielä vuonna 2004 ennen kuin yhteisestä kirjaimistosta luovuttiin.
Oma lukunsa on tietokoneella kirjoittamisen lisääntyminen, joka huipentui ylioppilaskirjoituksen sähköistymiseen 2010-luvun lopulla.
Harmanen korostaa, että kaikista älylaitteista ja tietokoneista huolimatta joka ikinen ihminen tarvitsee edelleen myös käsin kirjoittamisen taitoa. Tarve ei ole siis kadonnut mihinkään.
”Muistiinpanot yksinkertaisimmista muistilapuista tenttikirjamuistiinpanoihin tehdään käsin. Käsin kirjoittaminen palvelee myös tiedon prosessointia aivan eri tavalla kuin näppäimistöllä kirjoittaminen. Asioita tehdään siinä samaan aikaan monella eri tasolla.”
Muistiinpanojen tekeminen näppäimistöllä taas on monesti vain kuullun tai luetun tekstin kopioimista ja monistamista. Siitä voi Harmasen mukaan puuttua tiedon prosessoinnin taso lähes kokonaan.
Sen sijaan pidemmän tekstin tuottamisessa ja muokkaamisessa sähköinen teksti on ylivoimainen.
Millaista käsialaa oppilaille sitten nykyisin opetetaan?
Vuodesta 2016 lähtien opetussuunnitelman perusteissa on ollut kirjainsuunnittelija Jarno Lukkarilan toteuttama mallikirjaimisto. Lähtökohtaisesti kyse on tekstauskirjaimista, mutta kirjainten sidostaminenkaan ei ole kiellettyä.
Päinvastoin. Kirjainten suunnittelija Jarno Lukkarila toteaa kirjaimiston esittelyssä, että ”kirjainten yhdistäminen toisiinsa on hyväksyttävää, jos se tukee kirjoittamisen rytmiä tai sujuvuutta tai auttaa kirjoittajaa esimerkiksi pysymään rivillä, kirjoittamaan rennommin tai tasoittaa tekstin välistystä”.
Vaikka kyseessä onkin tekstauskirjaimisto, kirjaimet on suunniteltu tukemaan tarvittaessa sidostamista:
”Mallikirjainten rakenne, jossa kynä ei nouse paperista kirjaimen sisällä, tukee spontaania sidostamista kirjoitustaidon nopeutuessa. - - Kirjaimet yhdistetään aina edellisen kirjaimen lopetuskohdasta seuraavan kirjaimen aloituskohtaan kulkevalla sidosteella.”
Harmasen mukaan uusi kirjaimisto mahdollistaa myös opetuksen eriyttämisen oppilaiden edistymisen mukaan. Edistyneimmille voidaan opettaa sidosteisuutta, kun hitaammat voivat keskittyä opettelemaan peruskirjaimistoa.
”Oleellinen muutos aiempaan on se, että uusi kirjaimisto ei ole normi. Siitä voidaan poiketa, jos koulu näin katsoo.”
Ja näin on myös katsottu. Harmasen tekemällä kyselykierroksella kävi ilmi, että ainakin yhdessä pääkaupunkiseudun peruskoulussa on päätetty opettaa oppilaille vanhaa tuttua Salervon kaunokirjoitusta.
Perinteistä kaunokirjoitusta opetellaan edelleen myös Steiner-kouluissa.
Mikä sitten on nykyisin käsialaopetuksen tavoitteena?
”Tavoite on, että jokaiselle muodostuu harjoittelun myötä hänen oma, henkilökohtainen käsialansa”, Harmanen korostaa.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
