Joku muu saa nyt ruokkia päiväkodin lapset – Sanna-Leena Knuuttila kirjoittaa: "Selkokielelle on älytön tarve"

Sanna-Leena Knuuttila arvelee, että selkokirjoittamisen omaksuminen on ollut hänelle helppoa osin pohjalaisen mielenlaadun vuoksi. "Asiat halki, poikki ja pinoon. Valtava maalailevuus tekstissä voisi olla minulle vaikeampaa." Kuva: Johannes Tervo

Selkokielisten kirjojen ystävät saavat olla iloisia siitä, että laihialaiselle Sanna-Leena Knuuttilalle iski nelisen vuotta sitten keski-iän kriisi.

"Sain valtavan ahaa-elämyksen. Kun lapset olivat kasvaneet teini-ikäisiksi, minulla oli enemmän aikaa itselleni ja ajattelemiseen", Knuuttila kertoo.

Hänen ahaa-elämyksensä ei koskenut vallan pientä asiaa.

"Olin tehnyt 20 vuotta väärää työtä."

Ravitsemusteknikko Knuuttila ryhtyi opiskelemaan Etelä-Pohjanmaan opistolla avoimen yliopiston kirjoittamisen perusopintoja työnsä ohessa. Seuraavana vuonna hän jatkoi opintoja ja jäi vuorotteluvapaalle työstään päiväkodin keittiössä. Nyt hän on toista vuotta opintovapaalla vakituisesta työstään.

Knuuttilaa työllistävät uudella työuralla muun muassa luovan kirjoittamisen opetustyöt, lasten lukukerho, avustavan toimittajan työt ja omat kirjoitustyöt.

Merkkipaaluna oli esikoisromaanin julkaisu. Se tapahtui viime vuoden lokakuussa Helsingin kirjamessuilla.

Iso elämänmuutos alkoi hakeutua uomiinsa, kun Knuuttila ryhtyi miettimään, mistä hän nuorena oli haaveillut. Hän oli aina pitänyt kirjoittamisesta ja kirjoista. Yhden vuoden hän on opiskellutkin tiedotusoppia lukion jälkeen.

"Sen jälkeen elämä vain ohjasi ravitsemusalalle."

Esikoisromaanin palaset alkoivat pari vuotta sitten loksahdella paikoilleen, kun Knuuttila tutustui selkokieleen erästä lehtijuttua kirjoittaessaan.

"Aloin tutkia, mitä selkokieli on, ja huomasin, että sille on älytön tarve."

Selkokieli tarkoittaa yleiskieltä helpompaa kieltä. Sitä tarvitsevat esimerkiksi kehitysvammaiset, ikäihmiset, lukihäiriöiset ja afasiapotilaat. Selkokeskus on arvioinut, että jopa 650 000 ihmistä tarvitsee selkosuomea joka päivä.

Knuuttila innostui lukemaan selkokieltä ja opettelemaan sen kirjoittamista.

Hän kutsuu lottovoitoksi sitä, että hänet valittiin vuonna 2016 mukaan Iloa selkokielestä -hankkeeseen. Siinä etsittiin käsikirjoituksia, joista julkaistaisiin uusia selkokielisiä kirjoja seuraavana vuonna. Yksi kymmenestä valitusta tekstistä oli Knuuttilan päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani, jossa 19-vuotias Hilkka kertoo elämästään ja ajatuksistaan kotirintamalla talvisodan aikana.

Hilkan tarina on saanut "hämmentävän hyvän" vastaanoton, Knuuttila sanoo. Marraskuun loppuun mennessä ensimmäinen painos oli myyty loppuun.

"On tosi ihanaa, että myös yleiskieliset lukijat ovat löytäneet tämän kirjan. Selkokielisyys ei ole karkottanut lukijoita."

Kirjan kannessa on Knuuttilan isovanhempien kuvat. He ovat olleet tarinan henkilöiden suuntaa-antavina esikuvina.

"Heidän elämänsä on tässä taustana, mutta tämä ei ole heidän elämänkertansa", Knuuttila kertoo.

Kirjan tarinan aihio oli ollut Knuuttilan mielessä jo useita vuosia. Hän tuntee isoäitinsä elämänvaiheita jonkin verran, sillä hänen Hilkka-mammansa asui Knuuttilan lapsuudenkodissa Kauhajoen Lustilankylässä saman katon alla. Knuuttilan perhe asui pohjalaistalon toisessa päässä ja isovanhemmat toisessa. Usein mamma tuli hoitamaan lapsia. Myöhemmin, kun Knuuttila oli nuori nainen, hän kertoi kysyttäessä lapsenlapselleen sotavuosista.

"Sen sijaan pappa on kuollut jo vuonna 1975 ja tarina kertoo, ettei hän koskaan puhunut sota-asioista."

Ne lensivät tästä yli -romaani on tarina kotirintaman naisista ja myös Hilkan ja naapurin Veikon rakkaustarina. Romantiikan Knuuttila on saanut ideoida itse, sillä ajan tapojen mukaisesti mamma ei jutellut rakkausasioistaan.

"Mamma oli selviytyjä, kova nainen – perinteinen pohjalainen emäntä."

Knuuttila kertoo kirjoittaneensa kirjan päähenkilöstä Hilkasta herkemmän ja tunteellisemman persoonan kuin hänen oma isoäitinsä oli. Oikean Hilkan elämässä selviytymisen ja pärjäämisen kulttuuria kuvasti se, että hän ei puhjennut kyyneliin edes silloin, kun mies ja poika kuolivat.

"Hän itki itkunsa jossain muualla."

Kirjan pohjaksi Knuuttilalla ei ollut käytettävissään isoäidin päiväkirjaa tai isoäidin ja isoisän välistä kirjeenvaihtoa sotavuosilta.

"Mamma on sen polttanut."

Sen sijaan kirjailija on tehnyt kovan työn historian tutkimisessa.

"Olen lukenut naisten tarinoita ja ottanut suikaleita historian räsymatosta."

Vaikka Knuuttilan isovanhemmat elivät Etelä-Pohjanmaalla, kirjassa se ei erityisesti käy ilmi. Sen vuoksi lukijat eri puolilta Suomea ovat kokeneet tarinan läheiseksi.

Sanna-Leena Knuuttilan esikoiskirja ilmestyi vasta muutamia kuukausia sitten, mutta hänellä on jo työn alla seuraava selkokielinen romaani. Siinä Hilkan tarina jatkuu jatkosodan kotirintamalla.

Muitakin aiheita olisi tuloillaan.

"Isän puolen historiassa on paljon sellaisia asioita, joista haluaisin kirjoittaa, esimerkiksi Amerikan siirtolaisuus", hän kertoo.

Edessä on keväälle myös ihan uudenlaisia haasteita – kandidaatin tutkinnon viimeistelemiseksi Knuuttila menee keväällä yliopiston pääsykokeisiin.

"Muiden ylioppilaiden kanssa", hän nauraa.

Siitä hän on vilpittömän iloinen ja onnellinen, että hän uskalsi tehdä elämässään ison ratkaisun ja lähteä opiskelemaan kirjoittamista.

Kritiikkiäkin on ympäriltä kuulunut. Moiseen toimeen ryhtymistä on pidetty perheelliseltä naiselta vähintäänkin vähä-älyisenä ratkaisuna. On kommentoitu, että "tykkäät varmaan olla kotona työttömänä".

Knuuttila on vain sisuuntunut vähättelevistä sanoista ja uskonut itseensä entistä vahvemmin.

”Tällä iällä on oltava itselleen rehellinen. Siitä olen äärettömän kiitollinen, että mieheni on tukenut minua tässä asiassa ja mahdollistanut opiskelun.”

Mitään hempeää fiilistelyä kirjoitustyö ei ole.

"Siinä vaaditaan määrätietoisuutta, sitkeyttä ja istumalihaksia."

Kun lapset lähtevät kahdeksalta kouluun, äiti istuu koneen ääreen ja naputtaa kolmeen asti. Illalla hän jatkaa kirjoittamista tai vetää kursseja.

Kirjan ilmestymisen jälkeen Knuuttilaa on yhä enemmän pyydetty puhumaan ja esiintymään esimerkiksi kirjastoihin. Hän käy kertomassa selkokielestä ja kirjastaan mielellään.

”Aihe on minulle rakas ja tärkeä. Suomalaisen naisen historia on sellainen, etteivät sitä saa tulevat sukupolvet unohtaa.”