Yliö: "Ruokakin jäätyy ennen kuin sen saa suuhunsa" – Mary ja Akseli Gallen-Kallela muuttivat pois Ruoveden Kalelasta monta kertaa mutta palasivat aina uudelleen taloon, joka oli ylitse muiden
Mary Gallen-Kallelan kirjeissä Kalela on täynnä elämää, suomalaista kulttuurihistoriaa, kirjoittaa Gallen-Kallelan elämäkerran kirjoittanut tietokirjailija Helena Ruuska MT:n mielipidesivun yliökirjoituksessa.
Gallen-Kallelat ryhtyivät rakentamaan Ruoveden kotiaan Kalelaa vuonna 1894. Kuva: Akseli Gallen-Kallela / Gallen-Kallelan museo”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä”, aloittaa Aleksis Kivi romaaninsa Seitsemän veljestä. Kuluvana syksynä Juha Hurme käänsi romaanin nyky-suomeksi.
Käännöksessä Jukolan talo sijaitsee, ei enää seiso. Talo voi kyllä sijaita kartalla mutta mielessä se seisoo tai kyyhöttää, loistaa tai uhmaa. Talo ja maisema ovat yhtä, niin kuin talo ja elämäkin.
Kun kirjoitin Mary Gallen-Kallelan elämäkertaa Olisit villiä villimpi (WSOY, 2021), jouduin miettimään monta kertaa rakennusten olemusta, niiden henkeä ja hehkua. Päähenkilöni nimittäin muutti jatkuvasti. Hänen elämänsä oli yhtä pakkaamista, purkamista ja rakentamista.
Mutta yksi talo oli ylitse muiden.
¨
”Olisiko meidän paras asua luonnon keskellä, jossakin päin Suomea, järven rannalla. Aikaisin, aikaisin ylös, silloin päivä tuntuu kaksi kertaa pitemmältä.” Näin kirjoittaa Axel Gallén Pariisista salakihlatulleen Mary Slöörille vuonna 1888.
Axel oli nimismiehen poika Tyrväältä, Mary helsinkiläinen hovineuvoksen tytär. Axel kävi Helsingissä Ruotsalaista normaalilyseota ja Mary yksityistä ruotsinkielistä tyttökoulua. Axel tutustui ensin Slöörin poikiin ja ihastui sitten heidän sisareensa.
Lapsuudentovereista tuli rakastavaisia ja elämänkumppaneita, Mary ja Akseli Gallen-Kallela.
Olen elänyt heidän elämäänsä lähes kolme vuotta lukemalla tuhansia kirjeitä, joita he ovat lähettäneet toisilleen, sukulaisilleen ja ystävilleen. Vastaani tuli jatkuvasti vastakkainasettelu: asuako maalla vai kaupungissa, erämaassa vai kulttuuriseudulla?
Mary halusi nähdä kotinsa ikkunoista avaran järvenselän, auringonlaskuja ja kuunsiltoja. Akseli oli kaivannut koskematonta korpimaata lapsesta saakka.
Keväällä 1892 nuoripari osti Pariisista kaksi fajanssista ruokaserviisiä, toisen maalaisoloja varten. Syksyllä 1894 he ryhtyivät rakentamaan Ruovedelle Näsijärven rannalle erämaa-ateljeeta, josta tuli Suomen taiteen kultakauden kuuluisin kokonaistaideteos. Se sai nimekseen Kalela Gallénin suvun Lemulla olevan sukutilan mukaan.
Kalelassa kaikki oli itse suunniteltua ja itse tehtyä. Mary soitti Sibeliusta ja Akseli maalasi Kalevalaa. Millaista taiteilijaelämää! Taiteilija ei kuitenkaan maalannut vaimoaan flyygelin ääressä, Kalelan kuistilla ruusujen keskellä kylläkin.
Maalaus on romanttinen, mutta Kalelan arki oli ankaraa. Vettä haettiin järvestä kesät talvet. Hangessa sojottavat suksiparit todistivat, että talvella perille pääsi vain hiihtämällä. Kesällä Mary souti miestään asemalle, kun tämä oli lähdössä tauluineen näyttelymatkalle.
Piiat tulivat ja menivät. Kaupunkilaistytöt pelkäsivät pimeää ja maalaistytöt vierastivat herrasväen tapoja. Mary jaksoi ihmetellä, miksi nuoret naiset menevät mieluummin tehtaaseen töihin, pyrkivät seminaariin tai ryhtyvät kätilöiksi kuin alkavat piikoa.
Talonpojat myivät vastentahtoisesti taiteilijaperheelle ruokaa, joten Mary hankki kanoja ja possuja, osti lehmänkin ja opetteli lypsämään sitä ohjekirjan avulla.
Mary valitteli äidilleen, että hänen kirjeensä ovat pitkiä ja ikäviä, täynnä arkisia asioita. Oikeita huushollikirjeitä! Mary sienesti, marjasti, säilöi, leipoi, lämmitti, siivosi, vahti lapsia. Ja lopulta uupui.
Akseli puolestaan maalasi pakkasessa raikkaita lumimaisemia, jollaisista kaupunkilaiset maksoivat hyvin. Ja kaikki surkeiden leipäpalojen takia, sadatteli taiteilija näitä rahataulujaan.
”Luostarielämästä olemme saaneet tarpeeksemme ja aiomme palata ihmisten ilmoille”, kirjoitti Akseli 1900-luvun alussa. ”Kalelassa ruokakin jäätyy ennen kuin sen saa suuhunsa.”
Kalelasta Mary ja Akseli muuttivat pois monta kertaa mutta myös aina palasivat. Maaseudulta löytyi turvapaikka ensimmäisen maailmansodan puhkeamisen jälkeen, kun Tarvaspään ympäristössä alettiin tehdä linnoitustöitä ja sotilaat häiritsivät taiteilijaperheen rauhaa.
Elokuun lopussa 1915 Mary kirjoitti äidilleen, kuinka heillä on nyt hyvä olla Kalelassa, vanhassa rakkaassa kodissaan. ”Ateljeessa on niin tunnelmallista.”
Marylle Kalela oli rakkain koti, vaikka hän perusti Akselinsa kanssa yhteisen kodin Pariisiin, Budapestiin, Nairobiin, Chicagoon. Viimeisen kerran Mary taisi käydä Kalelassa, kun hän laski joulukuussa 1939 ainoan poikansa Ruoveden kirkkomaan sankarihautaan.
Suuruutensa päivinä Kalela seisoi niemellään ylväänä ja salaperäisenä. Nyt se taitaa kyyhöttää unohdettuna menneen maailman reliikkinä. Mutta Mary Gallen-Kallelan kirjeissä Kalela on täynnä elämää, suomalaista kulttuurihistoriaa, maalaiselämää kiinnostavimmillaan.
Helena Ruuska
FT, tietokirjailija
Mary laski joulukuussa 1939 ainoan poikansa Ruoveden kirkkomaan sankarihautaan.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
