Vain yksi asia voi heiluttaa suositun pääministerin asemaa ‒ ”Järjestelmämme sisään on rakennettu konflikti”

Pääministeri Sanna Marinin työ on raskas mutta hän sanoo hoitaneensa sen juhlimisesta huolimatta hyvin. Iso osa kansalaisista näkee asian samalla tavalla. Kuva: Sanne Katainen

1990-luvun alussa elintarvikkeiden hinnat alkoivat nousta, ja kansalaisten valitukset tehtiin tiettäviksi myös kokoomuslaiselle pääministerille Harri Holkerille. Palkat ja eläkkeet eivät pysyneet inflaation tahdissa.

Holkeri syyllisti kansalaisia elokuussa 1990 pääministerin kyselytunnilla kalliiden elintarvikkeiden ostamisesta ja kehotti syömään sisäfileen sijasta silakkaa. Virhe. Kun toimittajat muistuttivat silakan elohopeapitoisuuksista, Holkeri tuhahti ”Ja mitä vielä”. Toinen virhe.

Kohu oli valmis, mutta pääministeri oli kaivanut kuoppaa itselleen jo hieman aiemmin laivaristeilyllä. Toimittajat häiritsivät pääministerin kahvinjuontia ja kärttivät Holkerilta kommenttia kokoomuksen presidenttiehdokaskisaan. Tiukat ”Minä juon nyt kahvia” -lausahdukset muistetaan yhä.

Holkerin pääministerikausi ajoittuu median murrokseen, vaikka harva sitä silloin ajatteli. Häntä ei nähty juhlimassa eikä hän ivannut boomereita. Hänen aikanaan ei ollut aamiaissotkuja eikä hänen juhlistaan valunut kuvia kauhisteltaviksi. Holkeri ja monet hänen jälkeensä eivät ymmärtäneet, että politiikka oli henkilöitymässä. On väliä, pidämmekö pääministeristä vai emme.

Media kaupallistui ja politiikka henkilöityi 1980-luvulla. Poliittisen historian tutkija, valtiotieteiden tohtori Jenni Karimäki toteaa, että politiikkaa seuraavat ihmiset alkoivat yhä enemmän luoda mielikuvia aatteista poliitikkojen persoonan kautta.

”Syntyi mediamaisema, jossa lohkaisut ja sanonnat ovat muuttuneet käyttökelpoisiksi.”

Osa on onnettomia töräytyksiä, kuten vaikkapa Paavo Lipposen ”Me kyllä tapaamme nahkurinorsilla”. Osa kääntyy sanojansa eduksi ja kohteensa leimakirveeksi. Osa vaikuttaa spontaanisti lausutuilta mutta on todellisuudessa tarkasti mietitty.

Vennamolaiset ja perussuomalaiset ovat perinteisesti olleet sutkautuksissa kyvykkäitä, mutta Timo Soinin jälkeen harvakseltaan. Pientä yritystä tosin oli perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtajan Ville Tavion viimeisessä letkautuksessa ”Marin lähti bailaamaan ja lähetti Tuppuraisen Saksaan”.

Marinin bailaukset eivät kuitenkaan ole hetkauttaneet pääministerin kansansuosiota, ehkä jopa päinvastoin. Tästä todistaa myös tuore Maaseudun Tulevaisuuden gallup, jossa kysyttiin, kuka puoluejohtajista olisi kyvykkäin seuraavaksi pääministeriksi.

Iäkkäät miehet ja naiset pitävät Marinista eniten, vaikka heitä tanssivideoiden ja -valokuvien sekä boomerikohun luulisi eniten kauhistuttavan. Nuoremmat ikäryhmät, etenkin 18–30-vuotiaat, näkevät hänet vähiten seuraavaksi pääministeriksi.

Marinin suosio ylittää SDP:n kannatuslukemat, mutta vain tiukoin reunaehdoin. Häneen luottavat vahvasti vihreitä ja vasemmistoa sekä RKP:tä äänestävät, kun taas keskustan kannattajista enää reilut 3 prosenttia ja kokoomusta äänestävistä 5 prosenttia näkee hänessä pääministeriainesta. Muutos on selvä verrattuna puoli vuotta aiemmin tehtyyn gallupiin, jossa kysyttiin eri puoluejohtajan onnistumista. Kysymyksenasettelu ei ollut sama, mutta mittaa silti näiden kansansuosiota.

Yleensä pääministeri saa mediassa myönteisen alun ja nauttii siitä jonkin aikaa. Sitten alkaa negatiivinen rummutus, sillä tehtävässään hän joutuu väkisin tulilinjalle.

Karimäen mukaan jo poliittisen järjestelmämme sisään on rakennettu konflikti, sillä meillä kukaan puolueista ei saa yli 50:tä prosenttia äänistä. Pääministerin pitää pystyä sovittelemaan eri näkökantoja ja hallituksen esittää pääosin yhtenäistä linjaa.

”Pääministeri on kriittisen katseen alla ja ilmapiiri altis erilaisille kohuille.”

Marinia sen sijaa on kohdeltu kiltisti näihin päiviin saakka.

”On suorastaan yllättävää, että Marin on selvinnyt pestissään kolme ja puoli vuotta hyvin miedolla kritiikillä”, sanoo viestinnän professori Pekka Isotalus Tampereen yliopistosta.

Hän muistuttaa Karimäen tavoin, että pääministerin pesti on tuulinen eikä siitä kukaan selviä kuivin jaloin. Valta-asemaa pyritään horjuttamaan sekä oman puolueen ulkopuolella että sisällä. Lisäksi medialla on tarve esittää vallan vahtikoiraa ja suhtautua kriittisesti valtaapitäviin.

Kohut eivät hetkauta pääministerin asemaa niin kauan, kun omat rivit pitävät. Marin edeltäjän Antti Rinteen synnit ovat jääneet monelle mysteereiksi, mutta hän sai mennä puolen vuoden jälkeen.

”Kukaan pääministeri ei lähde, jos omat tahtovat tukea. Mieluummin sitten kaadetaan vaikka hallitus.”

Silti demareissa ollaan jo varpaillaan ja tunnustellaan, onko tuuli jo kääntynyt kentällä. Marin on kuin brändi, johon vielä luotetaan. Lopullisesti se mitataan huhtikuun eduskuntavaaleissa.

Sanna Marin on suosiossaan varmasti hyötynyt koronakriisin vuosista, sillä kriiseissä mennään usein johtajan taakse. Etua on ollut myös hänen selkeästä ulosannistaan ja mediataidoistaan some-rintamalla.

Mahdotonta ei ole sekään, että käsitys pääministerin tehtävän luonteesta on vuosien saatossa laventumassa. Yhteiskunta muuttuu ja me muutumme. Lisäksi pääministerit uudistavat omalla kaudellaan käsitystä instituutiosta. Alexander Stubb esimerkiksi ravisteli meitä niinkin arkipäiväisellä asialla kuin sortseillaan.

”Voisin melkein väittää, että nykyään pääministerin sortseista ei nousisi kohua”, sanoo Isotalus.

Matti Vanhanen puolestaan joutui huomaamaan, että pääministeri ei voi pitää yksityiselämäänsä pois julkisuudesta valikoidusti. Joka leikkiin lähtee, joutuu sen kestämään.

Myös Marin on tahtonut ravistella instituutiota. Nahkatakkia ihasteltiin Ruotsin-matkalla, mutta tanssivideossa on riittänyt enemmän pureksittavaa.

”Epäsopiviksi koetuissa kuvissa ja videoissa rikotaan niin paljon pääministeriin liitettyjä odotuksia ja normeja, että varmaan myös hänen seuraajiensa vastaavat videot herättäisivät yhä kohua”, uskoo Isotalus.

Millainen pääministerin sitten olisi tarkalleen oltava? Perustuslaki sanoo, että ”rehellinen ja taitavaksi tunnettu Suomen kansalainen” ja jättää paljon auki.

Yhtä oikeaa käsitystä täydellisestä pääministeristä ei ole, vaan se perustuu jokaisen kansalaisen omiin mielikuviin ja kumpuaa historiasta sekä poliittisesta kulttuuristamme.

”Kyse on lähinnä siitä, millaisia hyveitä kukakin liittää poliittisiin johtajiin. Niitähän ei lue missään”, pohtii Karimäki.

Ei tarvitse mennä paljon ajassa taaksepäin, kun pääministeri nähtiin vain keski-ikäiseksi mieheksi – eikä siitäkään ollut sovittu missään. Nyt raamit laajenevat koko ajan.

”Näemme myöhemmin, miten tuleviin suhtaudutaan ja mihin suuntaan he itse tahtovat viedä pääministeriyttä”, toteaa Karimäki.

Välttämättä suunta ei ole pelkästään radikaaliin päin. Karimäki pitää pääministeri-instituutiossa mahdollisena vastareaktiota ja joka tapauksessa todennäköisenä aaltoliikettä sekä nykyistä suurempaa sovinnaisuutta.

Viestinnän professori Isotalus on hahmotellut päässään työnhakuilmoituksen, jos pääministeri haettaisiin työmarkkinoilta. Se voisi olla tällainen:

”Politiikassa kokemuksensa hankkinut uudistaja ja asiaosaaja, jolla on erinomaiset esiintymis- ja mediataidot ja joka on julkisuudessa kuin kotonaan. Olet ideologiaasi edustava johtajatyyppi, jolla on erinomaiset poliittiset verkostot, paineensietokykyä ja uskottava imago. Ahkeruus, määrätietoisuus sekä nuhteettomuus ovat välttämättömiä ominaisuuksia. Sopiva ikä, kielitaito ja säällinen käyttäytyminen yksityiselämässä ovat eduksi tehtävän hoidossa.”