Lea-Elina osti tilan, vaikka sitä uhkasi pakkolunastus – ”Suojelkaa suo ja olkaa siivosti”

Lea-Elina Nikkilän perinnetilan pihapiirissä kasvaa yrttejä ja harvinaisia kasveja. Puutarha antaa satoa talven varalle. Kuva: Petteri Kivimäki

Tie Lea-Elina Nikkilän perinnetilalle Joutsan Haapalehtoon on kapea ja kulkee läpi Leivonmäen kansallispuistossa sijaitsevan Haapasuon.

Lopulta suunta on ylöspäin, ja maisema muuttuu metsäiseksi.

Ilmasta katsottuna Haapalehto näyttää soiden ympäröimältä saarelta. Joskus rantoja on ehkä huuhtonut järvi.

Tilan pihapiiri itsessään on kuin 1800-luvun maalauksesta.

Ympäristössä näkyy hallittu hoitamattomuus. Pellot on muutettu kedoiksi ja niityiksi. Navetan katto on notkollaan, eikä Nikkilä antanut remontissa suoristaa sitä.

Pihapiirissä kasvaa lähes kaikki, mitä hän puolisonsa kanssa tarvitsee: perunat, punajuuret, porkkanat, sipulit ja pavut. Kasvihuoneessa kypsyvät tomaatit ja kurkut sekä pensaissa marjat ja omenat.

Ylimääräinen sato säilötään erinomaiseen maakellariin.

Naapurikylässä on mylly, ja sen jauhoista leivotaan itse. Rutajärven mökiltä saadaan kalaa.

Tontti on täynnä eksoottisia kasveja ja tuoksuja. Mintusta tulee maistuvaa teetä, ja rohtosuopayrteistä voisi halutessaan valmistaa saippuaa.

Nikkilän elämän voi mutkia suoristaen jakaa kahteen vaiheeseen. Ensimmäiset 35 vuotta kuluivat Urjalassa tilallisen tyttärenä ja sitten vanhempien työtä jatkaen.

Kerran hän haki yliopistoon valtiotieteelliseen. Pisteet eivät riittäneet, joten hän meni vuoden ajaksi maamieskouluun.

Silloin kaikki muuttui. Käsiin osui Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, jossa käsiteltiin maatalouden aiheuttamaa kuormitusta ympäristölle.

”Ajattelin, että mihin maailma tarvitsee yhtä valtiotieteilijää, koska minulla on maatalous hyppysissä ja voin olla muuttamassa sitä.”

Hän haki ja pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon maatalous- ja metsätaloustieteelliseen tiedekuntaan. Siellä hän tutustui samanhenkisiin opiskelijoihin.

Luomua enteilevän vaihtoehtoisen viljan opintopiirissä vaikuttivat hänen lisäkseen muun muassa Heidi Hautala ja Frantsilan luomuyrttitilan myöhemmin perustanut Virpi Raipala.

Teorian asteelle opit eivät jääneet, vaan Nikkilä toteutti niitä tilallaan Urjalassa.

1970-luvulla käytettiin runsaasti halpoja lannoitteita, eikä tuholaismyrkkyjen käytössä nuukailtu.

”Kemikaalien ja kemiallisten lannoitteiden runsas käyttö tiivisti maata ja yksipuolisti luontoa.”

Nikkilä levitti tietoa kompostoinnin, viherlannoituksen ja vuoroviljelyn eduista eli luonnonmukaisesta viljelystä.

Toisinaan uusia tuulia pidettiin huuhaana. Välillä taas tuli palautetta, että noinhan sitä on ennenkin toimittu.

Nikkilä muistaa tapauksen, kun joku isäntä takarivistä lohkaisi jollain luennolla, että ”kyllä minä omat perunani karjan lannalla viljelen.”

Nikkilä lähti pelastamaan Koijärveä ja liittyi myöhemmin Vihreään liikkeeseen. Vuonna 1983 hän oli jopa vihreiden eduskuntavaaliehdokkaanakin.

Valtio maksoi 50 000 euron kertakorvauksen puiden myyntiarvoon perustuen, kun tila päätti suojella reilut 13 hehtaaria metsää. Kuva: Petteri Kivimäki

1980-luvun lopussa Nikkilä oli valmis elämänmuutokseen. Urjalan tila olisi vaatinut paljon investointeja, joten hän päätti luopua siitä.

Puolisonsa kanssa hän alkoi etsiä luonnonläheistä asuinpaikkaa.

Silmiin osui ilmoitus Maaseudun Tulevaisuudessa. Myynnissä oli soiden keskellä sijaitseva maatila.

Myyjä tahtoi nopeasti eroon tontista. Ja hän kertoi rehellisesti syynkin: valtio himoitsi sen ostamista ja muuttamista luonnonsuojelualueeksi. Pelkona oli jopa pakkolunastus.

Nikkilä päätti ottaa taustaselvittelyjen jälkeen riskin. Erityisesti yksi asia keskusteluissa ympäristöministeriön kanssa vakuutti hänet.

”Minulle sanottiin, että jos rauhoitatte Naturaan kaavaillun kuuden hehtaarin suoalueen ja elätte siivosti, saatte siinä kyllä olla.”

Se sopi mainiosti. Eivät he olleet kaivosta pystyttämässä, ja suon he olisivat rauhoittaneet joka tapauksessa.

Kauppa oli onnenpotku sekä Leivonmäen kansallispuistolle että Haapalehdon rakennuksille.

”Kuulemani mukaan kaikki rakennukset olisi purettu, jos valtio olisi lunastanut tontin.”

Nikkilän elämässä alkoi toinen 35 vuoden jakso, ja se jatkuu yhä.

Sisällä Haapalehdon päärakennuksen tuvassa on samaa ajattomuutta kuin pihapiirissä, ja tunnelmaa tuovat Urjalasta tuodut perintöhuonekalut.

Hirsiseinät ovat reilusti esillä, samoin kuin tilaa hallitseva leivinuuni. Se pitää tupaa niin lämpimänä, että ilmalämpöpumppua tarvitaan lähinnä vain kesäisin viilennykseen.

Ensimmäistä kertaa Nikkilä oli kahlannut tänne ennen kauppoja kevättalvella 1988 umpihangessa, sillä tie oli huono ja auraamaton. Ei se kaksinen ollut kesänkorvallakaan muuton aikana.

Haapalehdon tilan päärakennus on järeää hirttä. Ensimmäiset 15 vuotta Lea-Elina Nikkilä asui siellä ilman nykyajan mukavuuksia. Kuva: Petteri Kivimäki

”Muuttokuorma jouduttiin tuomaan traktorilla. Pelkäsimme, että vesi olisi noussut peräkärryyn.”

Aluksi tuvasta poistettiin kamiina uunin kyljestä, kasvillisuuden lahottama hirsikerta kengitettiin ja lahovaurioita korjattiin ikkunoiden alta.

15 vuotta kului onnellisesti ja askeettisesti. Sähkö saatiin itse asennetuista aurinkopaneelista, tuulimyllystä ja aggregaatista – vettä kantamalla kaivosta.

Vasta perusteellisessa remontissa 2003 talo sai juoksevan veden, sähköliittymän ja nykyajan mukavuudet.

Nikkilä kuvaa Haapalehdon hankintaa kalliiksi harrastukseksi, johon rahat oli revittävä palkkatyöstä.

”Kunnassa oli siviilipalvelukoulutuskeskus, jonne minua pyydettiin opettamaan ympäristönsuojelua.”

Vähitellen alkoi tulla myös hankkeita kansallispuiston kehittämiseksi. Nikkilä oli niissä niin vahvasti mukana, että häntä alettiin pitää hankkeen äitinä. Niin hän pitää itsekin.

Timpuri olisi tahtonut suoristaa navetan katon, mutta se päätettiin jättää ennalleen.  Kuva: Petteri Kivimäki

Suot ovat kansallispuiston ydintä ja Nikkilän suuri intohimo.

Kun hän ryhtyy puhumaan suosta, ääneen tulee runollisuus, kuten että siellä kuuluu ”kapustarinnan haikea ääni” tai ”taivaanvuohen määkiminen ja siiven sirinä”.

Hän lisää, että suon tuoksu on ainutlaatuinen. Voimakas ja vahva, jopa metaaninen, kun sammal muuttuu hitaasti turpeeksi.

Niin. Juuri pelko turvetuotannon alasajosta ja metsänhoidon rajoituksista saivat monet paikalliset vastustamaan kansallispuistoa.

Kompromissina kolmasosa Haapasuosta jätettiin Vapon turvetuotannolle.

Asenteet muuttuivat vähitellen. Ihmiset huomasivat, ettei turve työllistänyt niin paljon kuin ajateltiin. Lisäksi maatilojen leipä alkoi tulla yhä enemmän matkailusta.

”Nyt monet niistä, jotka vastustivat, ovat tulleet kiittämään kansallispuiston edistämisestä.”

Syykin on selvä. Maan arvo on alueella kohonnut. Tyhjiä taloja ei Leivonmäen kansallispuiston lähellä juuri ole.

Suo ei kohdellut kaltoin Haapalehdon varhaisia asukkaita ennenkään. Kun nälkävuodet niittivät kuolemaa suureksi osaksi hallan vuoksi, Haapalehdossa saatiin ruista jopa siemenviljaksi saakka.

Syy on sijainnissa. Kuolemaa niittänyt halla mellasti alavilla mailla mutta jätti suon keskellä sijaitsevan saaren rauhaan.