Arvio: Juice Leskisen taivallus läpi tuulen ja tuiskun on piinallisen tuskainen

Riku Nieminen esittää Juice Leskistä Teppo Airaksisen ohjaamassa Juice-elokuvassa. Kuva: Anna Salmisalo / Yellow Film & TV

Varmasti lähes jokainen suomalainen osaa laulaa mukana Juhani "Juice" Leskisen suosituimpien laulujen mukana. Marilyn, Syksyn sävel ja Viidestoista yö puhuttelevat jollain tavalla kansakunnan syvimpiä tuntoja.

Juankoskelta opiskelemaan lähtenyt Juice Leskinen ( Riku Nieminen) osaa riimitellä sanoja niin osuviksi lauluiksi, että eihän sitä voi muuta tehdä kuin perustaa bändin. Musiikkikuvioiden luistaessa eteenpäin rakkaus Marjan ( Iida-Maria Heinonen) kanssa syvenee. Alkoholin maustamat keikkakiertueet eivät muodosta kovin tukevaa pohjaa seesteiselle perhe-elämälle.

Ennakkopeloistani huolimatta Nieminen onnistuu sujahtamaan mainiosti Leskisen rooliin. Aika ajoin mieli jopa puijaa näyttelijän kasvot näyttämään aivan Juice Leskiseltä itseltään.

Juice-elokuva viittaa jonkin verran Leskisen lapsuuteen, jota leimasivat sisarusten ja isän kuolema. Hautajaisten hiljaisuutta säestävä soppalusikoiden kilinä tarjoaa jonkinlaista taustaa Leskisen myöhempien vaiheiden tulkintaan, mutta lopulta lapsuuskohtaukset jäävät hieman irrallisiksi.

Elokuvan nostalgia-arvoa on haluttu kohottaa kuvaamalla elokuva filmille. Käsivaralla kuvattuihin kohtauksiin yhdistettynä tämä tärisevä tehokeino aiheuttaa lähinnä matkapahoinvointia ja jatkuvaa silmien siristelyä.

Elokuva ei näytä Leskisen elämää sairaalloiseen loppuun saakka, mutta apeat viitteet laulajan kohtalosta leijuvat kyllä ilmassa. Jälkimaku on haikea ja apaattinen. Osataanko Suomessa tehdä muunlaisia muusikkoelokuvia?

Juice. Ohjaus: Teppo Airaksinen. 1h 45 min.