Kajaanilaisen Ilmo Juntusen (77) pitkä taival metsästäjänä alkoi ristiriitaisissa merkeissä 1960-luvun alulla: kaadetulla hirvellä ja rikostuomiolla.
15-vuotias innokas metsästäjänalku oli juuri hankkinut luvat ja aseen ja oli päässyt hirviporukkaan. Jo ensimmäisellä jahtireissulla onnisti, ja Juntunen sai kellistettyä hirven.
”Ajattelin, että tämähän on yksinkertaista hommaa – sen kuin menee ja ampuu”, Juntunen nauraa.
Ensimmäisen jahtikauden loppu oli tosin saava nuoren metsästäjän hymyn vielä hyytymään.
Myöhemmin syksyllä Juntusen porukka kaatoi epähuomiossa hirven lupa-alueensa ulkopuolelta, ja asia eteni oikeuteen saakka.
Juntusen mukaan hän ei itse ollut mukana kyseisessä jahdissa, mutta porukan jäsenenä tuomio napsahti myös hänelle: kolme vuotta metsästyskieltoa luvattomasta hirven kaadosta.
Ei niin paljon pahaa, ettei jotain hyvääkin: karenssin aikana aktiivisuus ohjautui koirajärjestön toimintaan. Juntunen oli harmaakoirajärjestön sihteerinä, ja aktiivinen kenneltoiminta päättyi rotujärjestön puheenjohtajuuteen kahdenkymmenen vuoden päästä.
Sittemmin hän on kyllä päässyt tyydyttämään jahtiviettiään. Metsästysharrastus on kestänyt yli kuusikymmentä vuotta. Sanojensa mukaan Juntunen on ampunut ”tolkuttoman määrän hirviä”.
Kun Juntuselta kysyy, mitä hän ajattelee trofeemetsästyksen saamasta kritiikistä, käy ilmi, että hän on pohtinut harrastuksen mielekkyyttä.
Muitakin riistaeläimiä on tähtäimeen sattunut Suomessa ja eri mantereilla – aina majavista ja hylkeistä susiin asti.
”Voi sanoa, että olen metsästänyt kaikkea, mikä liikkuu.”
Nimenomaan saalis on vuosikymmenten ajan viehättänyt Juntusta metsästyksessä. Eksoottisin saalis on tonnin painoinen elandi, eli hirviantilooppi Namibiasta.
Muistona reissuilta on talo täynnä täytettyjä päitä. Kun Juntuselta kysyy, mitä hän ajattelee trofeemetsästyksen saamasta kritiikistä, käy ilmi, että hän on pohtinut harrastuksen mielekkyyttä.
”Jotenkin se maailma imaisee herkästi mukaansa. Onhan se jälkeenpäin ajateltuna hukkaan heitettyä rahaa.”
Nykyään Juntunen tarttuu kivääriin harvoin. Ei sen vuoksi, että hän pitäisi metsästystä epäeettisenä vaan sen vuoksi, ettei saaliin kaataminen enää tuo samaa tyydytystä kuin ennen.
Hän saattaa muutaman kerran syksyssä käydä hirviporukan mukana, mutta moneen vuoteen hän ei ole itse ampunut yhtään hirveä.
Sen sijaan 1980-luvun lopulla alkanut luontokuvausharrastus on vallannut vuosi vuodelta enemmän alaa.
”Tappaminen ei sillä tavalla enää kiinnosta. Luulen että se on aika tyypillistä, kun ikää tulee.”
Pelastus oli, etteivät rajavartijat uskaltaneet laskeutua helikopterillaan jäälle.
Edelleen Juntunen hiipii haukulle, mutta kiväärin sijaan käsissä on kamera 200-millisine zoom-putkineen. Syntyy kamppailutilanne ihmisen ja hirven välille: kumman aistit voittavat? Kaikki on otettava huomioon, hajuefekti eliminoitava, maaston muotoja hyödynnettävä.
Saalis on edelleen syy, joka saa Juntusen liikkeelle. Nykyään eläin jatkaa vaellustaan, kun eräkokemus on dokumentoitu kameralle. Iän myötä haalistuvat muistikuvat säilyvät eläväisinä valokuvien myötä.
Jotkin muistot eivät haalistu muutenkaan. Eräs kala- ja jahtireissu olisi voinut viedä Juntusen ja tämän ystävän pitkälle putkareissulle Neuvostoliittoon.
Jo sinänsä kummallinen hetki, jossa erämiehet tutkivat kelluvalle jäälautalle ampumaansa näätää, sai vielä merkillisemmän käänteen. Alkoi kuulua roottorin ääntä. Pian kaksikon päiden ylle – vain noin 10 metrin korkeudelle – ilmestyi neuvostoliittolainen Mi-8-helikopterin rohjo.
Syntynyt Kajaanissa vuonna 1946.
Päättyneestä avioliitosta yksi lapsi ja lapsenlapsi.
Harrastanut metsästystä yli 60 vuotta.
On edistänyt aktiivisesti hirvikoiratoimintaa ja on toiminut Suomen Harmaahirvikoirajärjestön sihteerinä ja puheenjohtajana.
Omistaa yli 3 000 kappaleen puukkokokoelman.
Harrastaa metsästyksen ja luontokuvauksen lisäksi tanssia ja metsänhoitoa.
Jahtimiehet olivat nimittäin venyttäneet oikeuksiaan liikkuessaan Suomenlahdella Neuvostoliiton vesillä. Suomi oli tuolloin vuokrannut kalastusoikeuksia itänaapurin alueilta. Jahtikaverilla oli kalastusoikeus, ja Juntusella oli ammattinsa puolesta lupa liikkua puunhankinta-asioissa rajavyöhykealueilla.
Pyssyjen kanssa liikkumista vesialueella, jolla ei kasva ainoatakaan puuta, olisi tuskin kuitenkaan voinut selittää, Juntunen nauraa. Pelastus oli, etteivät rajavartijat uskaltaneet laskeutua helikopterillaan jäälle.
Juntunen kertoo, kuinka hänen jahtikaverinsa kohotti saaliin kohti kopteria ja kuinka rajavartijat hetken aikaa katselivat sitä. Sitten ilman mitään kuittausta, että asia olisi selvä, helikopteri kaarsi tiehensä.
Kaksi pyyntimiestä ja kuollut näätä eivät tainneet maksaa vaivaa lähettää partiota, sillä rajavartioita ei ilmestynyt myöhemmin kiusaksi vesiteitse.
Tutkimusmatkalta olisi luultavasti palattu Leningradin kautta kotiin ja matka olisi kestänyt vähintään jonkin kuukauden.
”Metsästysvälineet olisivat jääneet Pietariin todistusaineistoksi suomalaisten tekemästä aseellisesta provokaatiosta ystävällismielistä naapuria kohtaan”, Juntunen myhäilee.
Nykyään toimintaa tulee tarpeeksi luontokuvien muodossa, kuten hiljattain Juntusen ikuistamassa kolmen kanahaukan ilmataistelussa.
Luonto ja metsästys ovat aina olleet kiinteä osa hänen elämäänsä. Oikeastaan niiden voi sanoa olevan osa häntä itseään. Juntunen on kotoisin parikymmentä kilometriä Kajaanin eteläpuolelta Mainuanjärven rannalta.
”Maanviljelijäperheessä raavittiin elanto luonnosta luonnon ehdolla.”
Luonnon tutkiminen alkoi jo pikkupoikana harakanpesien koluamisella velipojan kanssa. Juntunen käsittää luonnon elämänpiirikseen, jota hän tarkastelee sisäpuolelta.
Hän käyttää vertauskuvana taloa. Asukkaan elämänpiiri on sisäpuolella, ja ohikulkija tarkastelee samaa taloa ulkoapäin vain pintapuolisesti.
Luonnossa oleminen on Juntuselle intiimi kokemus. Niin metsästäessä kuin kuvatessa luonnon kokee kaikilla aisteilla. Ihminen altistuu sen vaikutuskeinoille, sateelle ja tuulelle.
”On aika ankea maailma, kun jaksaa vesurilla risuja hakata.”
Juntunen muutti jo kouluiässä Kainuusta Helsinkiin tätinsä hoiviin, sillä pojalle oli määrä saada kunnon koulutus.
Ylioppilastutkinnon jälkeen hän siirtyi Helsingin yliopistoon. Lopulta ”pitkän hortoilun jälkeen” hän valmistui metsänhoitajaksi.
”Opiskelin kolme vuotta arkeologiaakin, kunnes tulin järkiini.”
Vuodet vierivät Helsingissä asuen. Työura tuli tehtyä metsäyhtiöiden puunhankinnan parissa, eikä luontosuhde ole katkennut missään vaiheessa.
Päinvastoin työ on mahdollistanut metsässä liikkumisen ja ammatilliset verkostot poikivat jahtireissuja pitkin Suomea ja maailmaa. Ammatti ei siis valikoitunut sattumalta.
Myöhemmin, isänsä kuoleman jälkeen, Juntunen muutti takaisin kotitilalleen Kainuun korpeen. Eläkepäivät koittivat 2010-luvun alulla, ja viimeiset 13 vuotta hän on keskittynyt erityisesti ahmojen kuvaamiseen.
Maku harrastusten suhteen on muuttanut muotoaan muutenkin kuin metsästyksen kohdalla. Juntunen kertoo nuorena ihmetelleensä isänsä intoa taimikon raivaukseen.
”On aika ankea maailma, kun jaksaa vesurilla risuja hakata”, hän nauraa.
Nyt ollaan kuitenkin siinä pisteessä, että hän itse perkaa taimikkoa vähintään kolme kuukautta vuodesta ja nauttii käsitellyn ja puhtaan taimikon siisteydestä.
