Jörn Donnerin kirjassa kärsimyksen jälkeen tulee pettymys

”Vesi on verta sakeampaa” kertoo Suomen sisällissodan tapahtumista vasta itsenäistyneen Suomen ja Venäjän rajalla. Kirja perustuu pitkältä sodasta säilyneisiin dokumentteihin.

Se sisältää paljon kiinnostavaa ainesta Terijoen ja Viipurin sekasorrosta, venäläisiin ja kansainvälisiin henkilöihin kohdistuvasta epäluulosta ja typerän sokeasta julmuudesta, joka käyttää sotaa tekosyynään itsekkyyteen.

Myös brittien rooli ja jatkuva epätietoisuus kommunistien kyvyistä luoda toimiva järjestelmä ovat kiinnostavia. Oman sydämeni kieliä hivelee Terijoki-kuvaus, olen käynyt siellä itsekin mummoni synnyinkotia katsomassa.

Kirjan rakkaustarinan päähenkilöt, Aleksander ja Anna, ovat lähinnä statisteja. Aleksander saa lisäksi vielä huomattavasti Annaa enemmän huomiota, mikä on hänen nahjusmaisuutensa vuoksi äärimmäisen ärsyttävää.

Annassa olisi aineista upeaan sankaritarinaan. Kaiken hän kestää, kaiken hän hoitaa, kaiken hän järjestää. Hänen kohtaamistaan jatkuvista vastoinkäymisistä tulee melkein fetissi, osoitus Donnerin naiskuvasta, jossa hänestä vastakkaiselle sukupolvelle on valittu pelkästään objektin osa.

Totta kai Anna lopussa vielä tapetaan kivuliaalla tavalla, hän ja hänen syntymätön lapsensa vuotavat kuiviin. Tämä tapahtuu ennen kuin hän ehtii kertoa oman tarinansa, jota on lupailtu koko typerän romaanin ajan. Tässä vaiheessa tekisi mieli heittää kirja seinään.

Katja Ketun Kätilö ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeys ovat kirjoja, jotka Dönnerinkin toivoisi lukevan. Ehkä niistä saisi aineksia parempaan naiskuvaukseen.

Sisällissodasta kiinnostuneen kannattaa tämän romaanin sijaan lukea jokin muu ajasta kertova kirja.