Kaupunkilaisesta maitotytöksi – lähes 40 vuotta sitten kirjoitetussa tarinassa on paljon tuttua

Enni Mustonen: Maitotyttö. Äänikirja 7h 12 min. Otava. Kuva: Otava

Enni Mustosen kirja Maitotyttö kertoo ajankohtaisesta ongelmasta, työvoimapulasta. Kirjassa se vaivaa Takamaan lomittajarengasta, johon ei yrityksistä huolimatta ole löytynyt lomittajaa.

Tässä kuussa äänikirjana ilmestynyt Maitotyttö on sanasta sanaan sama kirja kuin perinteisenä kirjana vuonna 1984 ilmestynyt Maitotyttö.

Enni Mustonen (Kirsti Mannisen kirjailijanimi) on niin suosittu, että hänen alkupään tuotantoaan saatetaan nyt äänikirjoiksi lukijoiden iloksi, Otavalta kerrotaan. Tällaista niin sanottua backlist-tuotantoa tehdään nykyään paljon.

Hieman epäröiden paikkaa hakee kaupunkilaistyttö Liisa Huhtila, joka on suorittanut ylioppilasmerkonomin tutkinnon mutta jäänyt sitten työttömäksi määräaikaisesta työstä.

Liisalla on alasta vain vähän kokemusta: lapsena hän oli auttanut isoisää navettatöissä. Liisa miettii myös sitä, mitä lomittajan työstä sanoo äiti, joka oli yksin kasvattanut tyttärensä ja toivonut tälle helpompaa elämää kuin mitä on itse elänyt.

Liisa valitaan työhön ja niin hänestä tulee kolmen tilan muodostaman lomittajarenkaan työntekijä, ”maitotyttö”. Työ on opettelua, mutta yllättäen vuosien takaisista kokemuksista on paljon hyötyä. Käsinlypsykin onnistuu.

Kaupunkilaistytön saapuminen herättää naapurustossa kiinnostusta, varsinkin kun naimattomia miehiä on kylässä paljon.

Kovimmin Liisaa naitetaan yhden omittajarenkaaseen kuuluvan tilan, Takalan, vanhapoikaisännälle. Mies ei ole luonteeltaan helpoimpia. Hän vuoroin äksyilee ja vuoroin on ystävällinen. Toisinaan hän pakenee metsälle ja kokouksiin.

Liisa kuitenkin sopeutuu kylään ja alkaa tuntea, että on siellä kotonaan.

Kirja on hieman kliseinen ja viljelee tavanomaisia, todellisia tai kuviteltuja, ennakkoluuloja kaupunkilaisen ja maaseudulla asuvan välillä. On anopin ja miniän välisiä vuosia jatkuneita ristiriitoja.

Vakiokuviot vanhan suolan janottamisesta ja mustasukkaisista puolisoehdokkaista ovat niin ikään voimissaan.

Mielellään sitä ajattelisi, että vuosikymmenien aikana vastakkainasettelu olisi vähentynyt. Ja että aiempaa harvemmin anoppi ja miniä asuisivat samassa pihapiirissä.

Se, että kirja on julkaistu 40 vuotta sitten, näkyy ainakin, kun kuvataan navetoiden ja sikalan tekniikkaa ja traktorin uusimpia ominaisuuksia. Mikä vuonna 1984 oli uutta ja ihmeellistä, on nyt arkipäivää.