Vähäisen vappuihminen

Tunnustin yhdessä loppuvuoden kolumnissa, että olen jouluihminen. Joulu on lempijuhlapyhäni, vaikka todellinen juhlakimarahan ajoittuu näin kevääseen. Kun pääsiäisen suklaamunat on just saatu syötyä, niin teekkarit ovat jo valmiita vappusesonkiin, eikä juhannukseenkaan ole enää kuin kaksi kuukautta aikaa. 

Huomasin jälleen ihmetteleväni kuinka pieni merkitys näillä kolmella juhlapyhällä on elämässäni, vaikka ovatkin mukavia katkoksia arkeen. Pääsiäinen on tarjonnut hyvän mahdollisuuden reissaamiseen. Vappu on ollut lähinnä ylimääräinen vapaapäivä ja juhannus on tarkoittanut kunnon kesän alkua.

Tajusin, että juhlapyhien merkitys syntyy perinteistä, joita niihin liittyy. Joulun ihanuus ei synny muutamasta vapaapäivästä, vaan joka vuosi toistuvista joulujutuista: ruuat, kuusi, lahjaperinteet, haudoilla käynti. Ohjelmanumeroista, jotka tehdään vuosi vuoden jälkeen samalla kaavalla.

Vuosien varrella on tullut vietettyä pääsiäistä lähinnä reissussa ja vappua sekä juhannusta olen juhlinut hyvin vaihtelevalla ohjelmalla, joten niiden viettoon ei ole hirveästi ehtinyt perinteitä syntyä. Näihin liittyy myös vähemmän koko kansalle yhteisiä perinteitä toisin kuin jouluun.

Ihan kuin varkain muutaman viime vuoden aikana vappuun on alkanut liittyä perinteitä, joita ilman vappu ei olisi vappu. Kutsuakaan ei ollut vielä tullut ystävien järjestämälle nyyttäribrunssille, kun olin jo miettinyt meidän tarjottavamme yhteiseen pöytään. Vappuaaton illallisvieraat, samat kuin edellisinäkin vuosina, on kutsuttu jo viikkoja sitten.

En kyllä vappuihmiseksi tunnustaudu vieläkään, mutta se on vakavasti lipsumassa juhlapyhärankingissani muiden kevään ja kesän juhlien edelle. Joulu saa ehdottomasti pitää ykköspaikkansa, sen päihittäminen olisi todella kova juttu.