Rakkaus lajiin syttyi tekniikan myötä

Hiihto on maailman paras urheilulaji. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että hiihtäminen on ihanaa. Urheilulajina se on ehdottomasti paras tarjolla olevista, sillä koko kroppa tekee töitä, kestävyyskunto paranee ja saa olla raittiissa ulkoilmassa.

Kaiken muun ihanan lisäksi istumatyöläiselle hiihto on parasta mahdollista niska-hartiavoimistelua mitä markkinoilta löytyy.

Uskokaa vain, olen kokeillut kaiken maailman niskajumpat, venyttelyt ja rentoutukset, eikä mikään ole vielä ollut yhtä tehokasta kuin hiihto.

Toisin kuin moni muu, muistelen ala-asteen hiihtotunteja lämmöllä. Me nimittäin harjoittelimme tekniikkaa: hiihdimme tasamaalle vedettyjä latuja edestakaisin ja harjoittelimme oikeaa hiihtotapaa, välillä ilman sauvoja, välillä sauvojen kanssa. Kuokka, wassu, tasatyöntö ja vuorohiihto tulivat tutuiksi. Lajirakkauteni juuret ovat noissa liikuntatunneissa, vaikka hiihtokipinä iski toden teolla vasta aikuisena.

Liian moni kertoo omien hiihtotuntiensa olleen sisällöltään tuossa on latu, hiihtäkää se ja se lenkki, nähdään tunnin päästä -tyyppisiä.

Ei ihmekään jos hiihtointo ei syty, jos kukaan perehdytä pertsan ja vapaan tekniikan saloihin. Hiihtämään ei valitettavasti opi pelkästään hiihtämällä.

Kun tekniikka on hallussa ja latukilometrejä takana riittävästi, itse hiihtäminen sujuu automaatiolla. Silloin homma on suorastaan meditatiivista.

Moni murhe on saanut järkevät mittasuhteet, uusia ideoita on syntynyt, muutama juorukin on tullut vaihdettua sukset jalassa. Tämäkin teksti valmistui puhtaaksikirjoittamista vaille valmiiksi ladulla lykkiessä.