EU:n maataloustuet menevät oikeaan suuntaan – mutta Suomi kylvää rahaa tehottomasti, arvioi tutkija

Kyösti Arovuoren mukaan ongelmallisinta maataloustukea on kannattamattomien, pienten viljatilojen tukeminen. Kuva: Markku Vuorikari

Maataloustuista on käyty viime viikot kiivasta julkista keskustelua.

Tukien väitetään muun muassa käyvän kalliiksi, kasvavan vaikka valtion pitäisi säästää, kohdistuvan väärin ja tukevan kannattamatonta tuotantoa.

Tukien puolustajat taas väittävät, että niiden ansiosta ruoka pysyy edullisena ja kotimaisena, maaseutu elävänä ja ruokahuolto turvattuna.

Pellervon taloustutkimus PTT:n tutkimusjohtaja Kyösti Arovuori osallistui keskusteluun MT:n Taloustutka -kolumnissaan.

Tutkija tunnistaa ja hyväksyy monta kriitikoiden argumenttia. MT:n haastattelussa hän ottaa kantaa keskeisiin tukikeskustelussa käytettyihin väitteisiin.

Tuet ovat tehottomia ja pitävät yllä kannattamatonta tuotantoa.

Oikein

Suomen maataloustuet ovat Kyösti Arovuoren mielestä liian säilyttäviä, sen sijaan että ne kannustaisivat kehittämään tuotantoa kannattavampaan suuntaan.

"Jos tukien tarkoitus on maatalouden kannattavuuden turvaaminen, järjestelmä ei toimi. Maatalous sektorina ei ole kannattava."

Arovuori luokittelee maatilat kolmeen ryhmään: Osa maatiloista on kannattavia markkinatilanteesta riippumatta, osa kannattaa hyvissä suhdanteissa ja osa tiloista ei kannata millään.

Tyypillinen "kolmosluokan tila" on pieni kasvinviljelytila, jota pidetään sivutoimisesti yllä. Tilaa ei kehitetä, vaan sitä viljellään yksipuolisesti vuodesta toiseen.

"Kärjistävä esimerkki: 20 hehtaarin viljatila, jolla viljellään aina rehuohraa kun niin on ennenkin tehty. Toimeentulo ei ole sidottu maanviljelyyn. Jos maatilatukia ei olisi, tällaista tilaa tuskin olisi."

"Iso kysymys on, mitä haluamme tehdä niille tiloille, jotka eivät ole kannattavia missään olosuhteissa?"

Maataloustuki laskee ruuan hintaa.

Osittain oikein

Kyösti Arovuoren mukaan maataloustuet vaikuttavat ruuan kuluttajahintaan ainoastaan välillisesti: Peltoa esimerkiksi pidetään viljelyssä tukien turvin. Sen seurauksena vaikkapa viljaa tulee markkinoille.

Lopullinen hinta kuitenkin riippuu myös markkinatilanteesta: Katovuonna tarjonta on niukkaa ja kuluttajahinnatkin nousevat. Hyvän sadon seurauksena hinnat laskevat.

"Merkittävä osa tuesta kohdistuu tuotantoresursseihin, kuten hehtaarien mukaan määräytyvä tilatuki. Siinä mielessä maatalouspolitiikka on parempaa kuin ennen. Kun EU:ssa oli hintatukijärjestelmä, korkea hinta kannusti tuottamaan suurta määrää, mutta samalla kuluttajahinta pysyi korkealla."

"Nyt kuluttajahintojen muutos tulee markkinoilta. Mutta tietty tuotanto pysyy aina yllä, vaikka hinta painuisi kuinka alas."

Maataloustuet ovat kuin pyhä lehmä: Valtio ei ole tinkinyt menoista, vaikka muualta on säästetty.

Väärin

"Julkisessa keskustelussa menee metsään, ettei maataloustukiin muka olisi koskettu. Nimenomaan kansallista rahoitusta on leikattu", Arovuori toteaa.

Samaan hengenvetoon hän kuitenkin arvostelee Suomen kansallista maatalouspolitiikkaa. Tukileikkausten tapa on ollut taaksepäin katsova ja säilyttävä.

"Kun EU:n rahoittamiin tukiin on tullut muutoksia, on kaivattu kansallista rahaa tasoittamaan tukileikkauksia. Yhden sektorin tuen alenemisesta aiheutuvat tappiot on haluttu kompensoida jakamalla menetys kaikkien tuotantosuuntien ja alueiden kesken. Onko se ollut kaikilta osin ihan järkevää? Nyt viimeistään siitä on syytä käydä keskustelua. Toinen esimerkki: Pohjoinen tuki on lyöty lukkoon Suomen ja EU:n liittymissopimuksessa. Jos tuen rakenteita halutaan muuttaa, pitäisi muuttaa liittymissopimusta. Onhan se ihan älytöntä, että näin on."

Maatalouden arvonlisä on vähäistä, koska tuet suuntautuvat ympäristötoimiin kuten suojakaistoihin, joista ei synny rahassa mitattavaa lisäarvoa.

Osittain oikein

"Se on hyvä pointti, asia jota pitää miettiä. Ympäristökorvausjärjestelmä on todella korvaus ympäristöhyötyjen tuottamisesta. Ekosysteemipalvelut voidaan turvata tuilla, koska palveluita ei ole hinnoiteltu markkinoilla. Mutta tukitasot pitäisi määrittää oikein."

Arovuoren mukaan ympäristöasiat eivät riittävästi ohjaa tukea ja sen tasoa. Tuissa kummittelevat hamassa historiassa poliittisin perustein lukkoon lyödyt lähtötasot.

"Nykyisiä tukitasoja ei voi perustella ekosysteemipalvelujen tuottamisella. Vanhojen EU-maiden tilatukien jakautuminen perustuu vanhaan hinnanalennuskorvaukseen, uusien maiden tukitaso perustuu poliittisiin päätöksiin. Tukijakauma on edelleen se että Italiaan maksetaan keskimäärin 400 euroa hehtaarille ja Suomessa vajaa 240 euroa. EU:ssa on myös aivan liikaa luonnonhaittakorvauksen alaista maatalousmaata verrattuna ideaan, että halutaan tasata luonnonoloista koituvia eroja."

Millainen olisi hyvä maataloustukijärjestelmä?

Arovuori kaipaa maatalouspolitiikkaan pitkäjänteisyyttä ja vähemmän tukea.

Hän hahmottelee järjestelmää, joka ohjaisi selvästi mutta vähitellen rakenteen kehittämistä kannattavampaan suuntaan. Tilanpidon tai EU:n ohjelmakauden alkuvaiheessa määriteltäisiin ajan kuluessa asteittain aleneva tukitaso.

"Haluaisin nähdä, että sen sijaan että tapellaan puolustustaistelua, olisi tästä eteenpäin 15 vuoden ketju asteittain pienenevään maataloustukeen."

"Pitäisi olla näkymä siitä, missä halutaan olla 20 vuoden päästä. Ensin pitäisi miettiä tavoitteet, ja sitten se, mitä niiden toteuttaminen saa maksaa. Halutaanko että maataloudella on sosiaali- tai aluepoliittista ulottuvutta? Jos näin, niin millä tasolla? Sitten mietitään taaksepäin: Miten tavoitteeseen päästään? Toimenpiteiden pitäisi olla huomattavasti nykyistä enemmän investointi- ja muiden rakennetukien kaltaisia."

Investointeihin tai kehittämiseen kannustaminen ei kuitenkaan tarkoita vain yhä suurempien tilojen tukemista.

"Tilan kannattavuus ei ole tilakokokysymys, vaan olennaista on se mitä tilalla tehdään. 12 lehmän tila, jolla on kovat tuotokset ja työt tehdään itse, voi olla juuri sellainen että se täyttää kaikki edellytykset vielä 10 vuoden päästäkin. Politiikan asteittainen purkaminen parantaisi kaikkien sellaisten tilojen toimintaedellytyksiä, jotka ovat jo nyt opetelleet toimimaan markkinamekanismien ohjaamina."

Arovuori pitää osin onnistuneena EU:n yhteisen maatalouspolitiikan uudistamista: Tuotantotuista luovuttiin vähitellen pitkäjänteisen suunnitelman mukaisesti.

Sen sijaan kansallinen tuki on ollut rakenteita säilyttävää.

"Nykysysteemistä puuttuu täysin näkymä. Siksi se altistaa kritiikille. Julkisen rahan käytön pitää olla perusteltavissa, koska sitä on koko ajan vähemmän käytettävissä. Miten vaikkapa ilmastonmuutoksen torjuminen rahoitetaan? Jos tukien oikeutus rapautuu, paine niiden leikkaamiseen kasvaa. Hallitun uudistamisen sijaan maatalouspolitiikan rakenne voi uudistua rytinällä."