Pieni ja kestävä, pohjoisiin oloihin sopeutunut lehmä oli 1970-luvulla vähällä painua ikuisesti historiaan. Lapinlehmiä oli jäljellä vain kymmeniä, ja nekin hajallaan eri karjoissa. Rodun jalostusta ei koordinoinut kukaan, eikä keinosiemennykseen ollut siementä saatavilla.
Lapinlehmä, eli pohjoissuomenkarja, oli kärsinyt kovasti Lapin sodan aikaan evakuoinnista, jonka myötä suuri osa rodun lehmistä ja sonneista jäi matkalta palaamatta.
Maidontuottajapariskunta, Leino ja Kerttu Lehto Rantamaan tilalta Torniosta, halusi kovasti rodun säilyvän, vaikka karjantarkkailijat yrittivät jalostussuunnitelmassa häivyttää viimeisiä lapinlehmiä karjasta.
Tornioon Itä-Suomesta muuttanutta eläinlääkäri Ossi Kemppaista hävitysvimma ihmetytti ja Lehtojen palava halu rodun säilyttämiseen herätti hänessä auttamisen halun.
Kemppainen lupasi ilmoittaa Lehdoille, mikäli törmäsi lapinlehmiin työreissuillaan. Vuonna 1978 Tervolasta löytyikin Lehdoille sopiva lehmä ja hieho, mutta ongelmaksi muodostui siemennys.
Ruotsin puolen tilanteen tunteva Kemppainen tiesi, että siellä samaa alkuperää olevia tunturilehmiä (fjällko) oli säilynyt selvästi enemmän kuin Suomessa lapinlehmiä, ja niitä myös keinosiemennettiin. Niinpä hän kysyi tutulta eläinlääkäriltä Ruotsissa, josko hän poikkeaisi siemennystarvikkeiden kanssa tällä puolen rajaa.
”Jos tähän olisi kysytty ministeriöstä lupaa, sitä ei olisi saatu”, Kemppainen toteaa.
Niinpä siemennyksen junailleet osapuolet sopivat, että syntyvien vasikoiden alkuperää uteleville kerrottaisiin, että ”naapurista löytyi sonni”.
”Eihän se kaukana totuudesta siinä Ruotsin naapurissa ollut”, Kemppainen naurahtaa.
Siemennetty Punakorva tiinehtyi, ja poiki kaksoset. Huonoksi onneksi ne olivat lehmä ja sonni, joista kumpikaan ei ollut hedelmällinen, kuten nautojen sekakaksosissa usein tapahtuu.
Kaksosiin liittyvästä epäonnesta huolimatta asiat etenivät rodun kannalta positiivisesti.
”Vuonna 1979 saimme Lapin Kansan kirjoittamaan ison artikkelin Lehtojen säilytystyöstä ja lapinlehmistä”, Kemppainen esittelee koko aukeaman laajuista lehtileikettä.
Tulevan kesän maatalousnäyttelyssä Torniossa uhanalainen lapinlehmä oli vetonaula.
Julkisuus herätti myös karjanjalostajat ja virkamiehet, joihin Lehtojen viljelijäpariskunta rohkeni pian ottaa suoraan yhteyttä.
”Heillä oli sydämissään se intressi, säilyttää pohjoisen alkuperäisrotua. Minun roolini oli lähinnä tukea ja rohkaista. Rantamaan tilalla muodostui vankka pohja nykyiselle lapinlehmäkannalle”, Kemppainen sanoo.
Lopulta Lehdoille myönnettiin lupa otattaa omasta lapinsonnista siementä pakastukseen omalla kustannuksella. Sittemmin siementä hankittiin Ruotsista ja laillinen keinosiemennys alkoi Suomessakin Ruotsista hankitulla spermalla. Näin rotua alettiin elvyttää aivan viime hetkillä.
Alkuperäisrotujen säilymistä tuettiin kokoamalla niitä vankiloiden maatiloille. Pelson vankilassa Vaalassa on yhä Suomen suurin lapinlehmäkarja, joka muuttaa tänä vuonna ammattiopisto Lappian Louen tilalle Tervolaan, kun vankilatila lakkautetaan.
Nykyisin lapinlehmien tilanne on melko hyvä, vaikka niitä on edelleen alle tuhat, eläkkeellä jo reilun vuosikymmenen ollut Kemppainen toteaa tyytyväisenä.
Hän näkisi esimerkiksi maisemaa hoitavina karjoina Suomessa mieluummin tuontirotujen sijaan kotimaisia alkuperäisrotuja.
”On kulttuuriarvo, että vanhat rodut säilyvät. Jokaisella sukupolvella ja sen aikaan saamilla asioilla on merkitys, jolle on annettava arvoa. Se on samanlainen arvo, kuin esimerkiksi oma kieli, jota englannin ei pitäisi antaa syrjäyttää.”
Hänelle lapinlehmän säilyttäminen yhdessä Lehtojen pariskunnan kanssa oli tärkeä osa eläinlääkärin työtä, joka siihen aikaan oli vahvasti myös elämäntapa.
”Työn mielenkiinto on siinä, että löytyy jokin, joka tuo siihen suolan. Lapinlehmä oli minulle sellainen. Kunnolla sen huomaa näin jälkeenpäin: kaikki hoidetut potilaat ovat jo kuolleet, mutta lehmärotu säilyi.”
Kemppainen valmistui eläinlääkäriksi vuonna 1970. Ensimmäiset työpaikat löytyivät Kontiolahdelta ja Tuusniemeltä. Sitten nuori perhe halusi kokeilla jotakin uutta.
”Siihen aikaan tuotantoeläimistä kiinnostuneet eläinlääkärit seurasivat työpaikkailmoituksia katsoessaan paikkakuntien karja- ja hevosmääriä, sekä tilastoja meijeriin lähetetystä maitomäärästä. Torniossa oli paljon karjaa, ja minua kiinnosti nimenomaan nautapraktiikka. Lisäksi siellä oli uusi ravirata”, Kemppainen muistelee päätöstä lähteä Itä-Suomesta maan länsirajalle pohjoiseen.
Ruotsin raja ja naapurimaan meänkielinen kulttuuri toivat työhön oman mielenkiintonsa. Lisäksi eläinlääkärillä oli seudulla arvostettu asema.
”Sain olla monessa mukana ja vaikuttaa. Resursseja ja tukea toiminnan vapauteen annettiin eri tavalla kuin Itä-Suomessa. Valvontaa oli vähemmän ja työtä tehtiin sen merkitys edellä.”
Eläkeläistä hämmästyttää, että Eläinlääkäriliitossakin ollaan taipuvaisia ajamaan selkeää virka-aikaa kunnalliseen eläinlääkintähuoltoon.
”Minä ja kollegat olimme tosi tyytyväisiä siihen tietynlaiseen vapauteen ja yrittäjämäiseen työnkuvaan, vaikka se joskus tarkoittikin ammatin harjoittamista ympäri vuorokauden.”
Työ Torniossa oli mielekästä, mutta kokonaisuus raskas perheelle ja puolisolle, joka huolehti yksin kasvavan perheen tarpeista ja toimista. Kuuden Tornion vuoden jälkeen perhe palasi lähemmäs vaimon sukua Lappeenrantaan, missä Kemppainen työskenteli eläkkeeseen asti.
Lehmien lisäksi Kemppaiselle muodostuivat tärkeiksi hevoset.
”Etenkin ravihevosista tuli seurattua, miten pärjäävät ne, joita olen hoitanut. Ja lehmien satatonnarilistoilta bongailin tuttuja nimiä. Siihen aikaan lehmiä hoidettiin paljon enemmän yksilöinä, nyt työ painottuu enemmän koko karjan terveydenhuoltoon.”
