Eläinsuojeluvalvontaan tarvitaan valtakunnallista ohjeistusta – "vähentäisi konflikteja tuottajien ja eläinlääkäreiden välillä"

Tutkimuksessa haastatellut nauta- ja sikatuottajat kokivat viranomaisvalvonnan tarpeelliseksi, mutta suhtautuivat omaan tilaan kohdistuneeseen tarkastukseen kriittisesti. Kuva: Kari Salonen

Eläinsuojeluvalvonnan yhdenmukaisuuden kannalta olisi tärkeää kehittää valtakunnallisia ohjeistuksia tulkinnanvaraisista eläinsuojelusäädöksistä. Näin todetaan eläinlääkäri Sofia Väärikkälän väitöstutkimuksessa.

Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisestä tiedekunnasta väittelevän Väärikkälän mukaan valtakunnallinen ohjeistus vähentäisi konflikteja tuottajien ja eläinlääkäreiden välillä.

Lähes 2 000 nauta- ja sikatilojen eläinsuojelutarkastusta ja parisataa käräjäoikeuden ratkaisua väitöskirjaansa varten tarkastellut Väärikkälä toteaa, että eläinsuojeluvalvonnalle on selvästi tarvetta. "Nauta- ja sikatiloilta löytyi vuosittain eläinten hyvinvointiin suoraan vaikuttavia laiminlyöntejä, kuten märkiä ja likaisia makuupaikkoja, ahtautta ja virikkeiden puutetta."

Väitöstutkimuksen mukaan nauta- ja sikatilojen eläinsuojeluvalvontaa tulisi nykyistä tehokkaammin kohdentaa riskitiloille, jolloin valvontaresursseja voitaisiin hyödyntää paremmin.

Tutkimuksessa haastatellut nauta- ja sikatuottajat kokivat viranomaisvalvonnan tarpeelliseksi, mutta suhtautuivat omaan tilaan kohdistuneeseen tarkastukseen kriittisesti. He eivät kokeneet tarkastuksen edistävän eläinten hyvinvointia eivätkä olleet eläinlääkärin kanssa samaa mieltä havaituista laiminlyönneistä.

"On keskeistä, että tuottaja ymmärtää, mitä häneltä vaaditaan ja miksi. Toisaalta, jos eläinsuojeluongelmien taustalla on muita ongelmia, olisi tärkeää, että asiaa tarkastellaan kokonaisuutena ja ongelmavyyhtiä lähdetään purkamaan yhdessä muiden viranomaisten kanssa. Tämä vaatisi yhteistyön kehittämistä esimerkiksi sosiaali- ja terveysviranomaisten kanssa", Väärikkälä huomauttaa.

Tutkimukseen haastateltiin myös valvontaeläinlääkäreitä. He kokivat työnsä pääsääntöisesti merkitykselliseksi. Suuri työkuorma ja työturvallisuuskysymykset aiheuttavat kuitenkin stressiä.

"Kolme neljäsosaa haastatelluista valvontaeläinlääkäreistä teki eläinsuojeluvalvontaa pääasiassa yksin, vaikka parityöskentely parantaisi työturvallisuutta ja vähentäisi paineita. Se myös lisäisi valvonnan tehokkuutta ja objektiivisuutta", Väärikkälä toteaa.

Eläinlääkäreillä on keskeinen rooli epäiltyyn eläinsuojelurikokseen liittyvässä rikosoikeudellisessa prosessissa. Eläinlääkärit tekevät tutkintapyyntöjä poliisille, keräävät todistusaineistoa sekä toimivat todistajina oikeudessa. Eläinlääkärin asiantuntemusta tarvitaan erityisesti, kun arvioidaan laiminlyöntien merkitystä eläinten hyvinvoinnille.

Vain harvat ja tyypillisesti vain kaikkein vakavimmat eläinsuojelutapaukset päätyvät oikeuteen.

"Rikosoikeudellinen prosessi on hidas, sillä tutkimassani aineistossa ensimmäisestä eläinsuojelutarkastuksesta tuomioon meni keskimäärin aikaa lähes kaksi vuotta", Väärikkälä toteaa.

Syytetyistä henkilöistä lähes kaikki todettiin syylliseksi, ja suurin osa heistä tuomittiin perusmuotoisesta eläinsuojelurikoksesta. Yleisimmin rangaistukseksi määrättiin sakkoa, jonka suuruus oli keskimäärin 50 päiväsakkoa. Vaikka oikeus käytti usein rangaistusasteikon alapäätä, puolessa tapauksista tuomitut saivat myös eläintenpitokiellon. Se määrättiin lähes poikkeuksetta määräaikaisena, keskimäärin viiden vuoden pituisena.