Eurooppalainen maatalousrahoitus murroksessa – kriittisiä muutoksia myös valvontaan
Kun tukien valvonnassa siirrytään entisestään kohti tuloksellisuuden arviointia, pitää tietää, mitä mitataan ja miten luotettavasti, kirjoittaa EU:n tilitarkastustuomioistuimen jäsen Petri Sarvamaa.
Nykyisessä tukijärjestelmässä valvonta kohdistuu toimenpiteen ehtoihin ja niiden noudattamiseen. Kuvassa suojakaista, jonka tavoitteena on estää eroosiota ja ravinnevalumia vesistöihin. Kuva: Markku Vuorikari27.3.202606:00
EU:n maatalousrahoitus on käännekohdassa. Tällä kertaa kyse ei ole vain tukien määristä, vaan siitä, kuka lopulta kantaa vastuun rahojen käytöstä.
Yhteiseen maatalouspolitiikkaan (cap) on nimittäin suunnitteilla historiallinen muutos osana EU:n uutta monivuotista rahoituskehystä (2028–2034): ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1962 maatalouspolitiikalla ei ole omaa erillistä rahastoaan, vaan varat kootaan osaksi laajempaa EU:n rahoituskokonaisuutta.
Rahoituksen sulautuessa isompaan pottiin, myös vastuun ja valvonnan järjestelyt muuttuvat ja monimutkaistuvat.
Cap tulee jatkossa nojaamaan yhä vahvemmin elpymisvälineestä tuttuun tulosperusteisuuteen, mikä tarkoittaa käytännössä tavoitteiden, välitavoitteiden ja vaikutusten arviointia.
Euroopan tilintarkastustuomioistuin on varoittanut komissiota tämän kehityksen haasteista jo pitkään. Kun siirrymme entisestään kohti tuloksellisuuden arviointia, syntyy väistämättä harmaita alueita: mitä oikeastaan mitataan ja miten luotettavasti? EU-rahoituksen tosiasialliset vaikutukset uhkaavatkin jäädä epäselviksi.
Uusi rahoitusmalli lupaa kyllä joustavuutta, mutta käytännössä se voi myös tarkoittaa entistä monimutkaisempaa raportointia ja epävarmuutta siitä täyttyvätkö rahoituksen ehdot jälkikäteen. Painopisteen ollessa tavoitteiden ja mittareiden seurannassa, kasvaa hallinnollisen taakan lisäksi riski jäsenmaiden välisistä tulkintaeroista.
Suomen näkökulmasta kyseessä on kaksiteräinen miekka. Toisaalta kansallinen liikkumavara kasvaa, mikä antaa mahdollisuuden huomioida pohjoiset erityisolosuhteet, huoltovarmuus ja alueellinen omavaraisuus paremmin kuin yksi yhteinen malli koskaan voisi.
Toisaalta haasteet lisääntyvät samaa tahtia. Kun kaikki cap:n rahat eivät enää ole omassa “kassassaan”, myös kilpailu rahoituksesta kiristyy. EU:n kokonaisbudjetin prioriteetit määrittävät jatkossa aiempaa enemmän myös maatalousrahoituksen suuntaa.
Samaan aikaan myös poliittinen paine kasvaa. Kauppasopimukset, kuten paljon keskustelua herättänyt Mercosur ja yleinen kustannuspaine ruokkivat vahvaa tunnetta siitä, että eurooppalainen maatalous on puun ja kuoren välissä. Näin haastavassa tilanteessa pitäisi rahoitusjärjestelmän olla selkeä ja ennustettava.
Suomen etu on lopulta yksinkertainen, mutta vaativa: olisi kyettävä yhdistämään kansallinen joustavuus ja kova varainvalvonta. Tämä tarkoittaa selkeämpiä EU:n laajuisia mittareita, realistisia tavoitteita ja ennen kaikkea sellaista järjestelmää, jonka jokainen viljelijä Pielavedeltä Piemonteen ymmärtää ilman tulkkia.
Uuden cap:n tulee ennen kaikkea palvella EU:n maatalouden kilpailukykyä ja kestävyyttä. Näihin tavoitteisiin pääseminen vaatii vielä laajaa rakentavaa vuoropuhelua komission, jäsenmaiden ja eurooppalaisen maataloussektorin välillä.
Kolumnin kirjoittaja on EU:n tilitarkastustuomioistuimen jäsen.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
